Kesä ja kesälomakausi on täydessä vauhdissa ja on tullut se aika vuodesta, jolloin ladataan akkuja syksyllä jatkuvaan kouluun tai töihin. Monille koululaisille kesäloma tarkoittaa pitkiä yöunia, uimista, jäätelöä, ulkoilua ja oleskelua kavereiden kanssa. Aikuisille kesäloma taasen tarkoittaa irtaantumista arkirutiineista, rästiin jääneitä kotihommia ja lasten kesälomatoiveiden täyttämistä. Näiden hattaranmakuisten kesälomamielikuvien lisäksi on olemassa se porukka, jolle kesäloma on hengähdystauko ahdistuksesta, hetken rauhoittuminen kouluarjen ikävistä lieveilmiöistä. Ajatuskin lapsesta, joka uimarannan sijaan viettää kesälomapäivänsä kotona yksin, saa silmäkulmani hikoilemaan.

Ketä syyttävä sormi osoittaa?

Istahdin tässä taannoin työpäivän jälkeen sohvalle ja aloitin lapsiini kohdistuvan ristikuulustelun heidän tarha- ja koulupäivistään. ”Ihan ok”, ”ihan kiva” ovat ainakin meidän perheessä ne yleisimmät vastaukset ja ihan tosissaan saa lypsää, jotta sieltä saa mitään yksityiskohtaisempaa tietoa. Tämä ilta teki kuitenkin poikkeuksen, sillä kolmasluokkalainen tyttäreni kertoi tehneensä Musically-sovellukseen kiusaamista vastustavan videon. Tiedustelin, että mistä moinen idea oli kummunnut ja oliko häntä sinä päivänä kiusattu? Vastaus oli aika pelottava; ”ei mua oo tänään kiusattu, mutta kun se kiusaaminen on niin yleistä ja jotain kiusataan joka päivä”. Videon hän oli halunnut tehdä, jotta hänen seuraajansa sovelluksessa olisivat voineet tykätä siitä ja kirjoittaa jotain kiusaamista vastustavia kommentteja: ei tullut tulitukea.
Olemme toki käyneet näiden kolmen lukuvuoden aikana usein keskusteluja kiusaamisesta ja ennen kaikkea sen vakavuudesta. Kuluneen lukuvuoden aikana olen huomannut, että myös koulun osalta aiheeseen ollaan tartuttu tiukemmin, mikä on ihan äärettömän tärkeää. Näen itse kuitenkin koulun roolissa todella suurta ristiriitaa. Opettajien rooli auktoriteettina on supistunut. Lisäksi erityisluokkia on purettu ja erityisopetusta vaativat oppilaat integroitu yleistä opetussuunnitelmaa noudattaviin luokkiin. Isoin haaste näin maallikon silmin tuntuu silti olevan resurssipula: luokkakoot kasvavat, toimintaa tehostetaan ja ihan oma lukunsa taas on koulurakennusten kunto. Nämä edellä mainitut tekijät ovat jo itsessään mahdollistamassa kiusaamisen lisääntymistä. Syyttävä sormi osoittaa usein opettajia, kun sen pitäisi osoittaa kohti päättäjiä ja nykyistä toimintamallia.

Toimintamallit opitaan kotoa

Väitän kirkkain silmin, että kasvualusta kiusaamiselle saadaan ja opitaan kotoa. En pysty uskomaan kenenkään syntyvän pahaksi, saati ilkeäkieliseksi tai -mieliseksi. Koti on kuitenkin se paikka, jossa opitaan arvostamaan vanhempia, opitaan puhumaan toisilleen kunnioittavaan sävyyn, hyväksymään erilaisuutta, kuulumaan osaksi yhteisöä, kantamaan vastuu teoistaan ja sanoistaan sekä kunnioittamaan yhteisiä sääntöjä. Ja kuinka pelottavaa tai kamalaa se onkin, niin lapsemme ovat peilikuvia meistä. Meidän vanhempien sanat ja teot rekisteröityvät lapsiemme kovalevyille, halusit tai et. Sinä olet lapsesi suurin roolimalli.

Ongelma ei ole pelkästään lasten keskuudessa

Kiusaamisen kohdalla puhumme usein nimenomaan lasten välisestä kiusaamisesta ja kouluissa on vuosien ajan kampanjoitu kiusaamista vastaan, mutta mitenkäs asiat ovat meidän aikuisten työpaikoilla? Tyttäreni kysyi minulta kerran, että milloin kiusaaminen loppuu. Eli kuinka vanhana ihmiset ei enää kiusaa toisiaan. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä; ”ei koskaan, aikuisten kiusaamisesta ei vaan puhuta samalla tapaa”. Työpaikkakiusaaminen on yleisempää kuin mitä uskallamme myöntää. Aikuisten väliseen kiusaamiseen tulisi suhtautua samalla vakavuudella kuin lasten väliseen kiusaamiseen. Toimistoissa ovelta ovelle kiertävät ”paskanpuhujat” tulisi saattaa vastuuseen teoistaan heti. Kahvihuoneeseen linnoittautuneiden ilkeäkieliset keskustelut tulisi kitkeä välittömästi, eikä puolen vuoden päästä kehityskeskusteluissa. Työelämässä yrityksen johdon tulisi määrittää yritykseen arvoihin tai sääntöihin nollatoleranssi kiusaamiselle ja siihen tulisi puuttua välittömästi.
Muutamia vuosia sitten aloitettuani erään vaateketjun toimitusjohtajana, määritin ensimmäisessä esimiesten palaverissa totaalisen kiellon työpaikkakiusaamiselle ja vakuutin, että siihen tullaan puuttumaan suurella vakavuudella. Isossa mittasuhteessa koen näin jälkikäteen epäonnistuneeni nollatoleranssissa, sillä en osannut suhtautua tarpeeksi suurella vakavuudella kaikkiin minun tietoisuuteeni saatetuista tapauksista. Uskon juuri tämän niin sanotun ”vähättelyn” olevan suurin yksittäinen syy sille, miksei työpaikkakiusaamista saada kuriin. Olemme jokainen yksilö ja koemme asiat vahvasti eri tavalla. Tästä johtuen tämä aihe tulisi käsitellä täysin mustavalkoisena, sillä harmaata aluetta ei voi olla. Toisaalta on aivan se ja sama, vaikka arvoissa tai säännöissä lukisi mitä, ellei niihin sitouduta. Yrityksen johdon tulee elää ja hengittää yrityksen arvoja ja saada omalla käytöksellään sekä toiminnallaan muut sitoutumaan niihin.

Huomiohakuisuutta ja pelkoa

Minkä ihmeen takia me sitten kiusataan toisiamme? Keittiöpsykologina heitän ilmoille ensimmäisenä syynä tarpeen tulla nähdyksi, eli huomionhakuisuus. Kiusaaja saa kiusaamisella osakseen huomiota ja sen avulla täyttää jotain sisäistä tyhjiötään. Usein kiusaajalla on kiusattavaa heikompi itsetunto ja sitä pyritään pönkittämään kiusaamisen avulla. Kotoa saamatta jääneet huomio, rajat ja rakkaus eskaloituvat usein negatiivisessa mielessä ja kumpuavat meistä ulos väärässä muodossa. Kiusaamisen perussyynä voidaan siis pitää pahan olon siirtämistä itseltään toiselle. Yksi iso tekijä kiusaamiselle on myös pelko. Pelkäämme ennen kaikkea erilaisuutta, on se sitten ihonväri, koko, uskonnollinen vakaumus, tapa puhua tai pukeutua. Ihmiskunta on hyvin homogeeninen ja erilaisuutta ei nähdä voimavarana. Pelkäämme jollain ihmeen kumman tavalla erilaisuuden olevan meiltä pois.

Maailma ilman kiusaamista

Kuvitellaan hetken aikaa edessämme maailma, jossa ei olisi kiusaamista. Maailma jossa kohtelisimme toisiamme kunnioittavasti, niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan. Mitä jos omien etuuksien sijaan haluaisimme kollektiivisesti hyvää muille?
Ehkäpä mun maailmankuvani on liian vaaleanpunainen. Ehkä se sisältää liikaa aurinkoa, kukkia, sateenkaaria, yksisarvisia ja hymyä. Mutta se on maailma jonka opin itsekin näkemään vasta pari vuotta sitten tyttäreni kautta. Omille lapsilleni olen opettanut, että kiusaajat eivät ole cooleja, vaan ne jotka uskaltavat puolustaa kiusattua, ne ovat todella cooleja. Meidän kaikkien tulee tehdä valinta, että uskallamme sanoa STOP kaikelle kiusaamiselle. Olkoon kesä 2018 vedenjakana ja ammennetaan siitä rauhaa ja rakkautta koulujen pihoille ja työpaikkojen kahvihuoneisiin.