“Linja-autossa onpi tunnelmaa”, hehkuttaa vanha ralli. Ei muuten ole, ei varsinkaan Lahessa. Ei ainakaan tänä päivänä, sillä kuten on monta kertaa todettu, nyky-ihminen istuu julkisilla paikoilla lähinnä ilmeettömänä tuppisuuna. Ei tosin enää karvat korvilla, vaan kännykkä tanassa.

Ulkomaalaiset kuulemma tuohon aina huomionsa kiinnittävät. Me suomalaiset, ehkä eniten juuri hämäläiset, näytämme jotenkin vihaisilta. Enpä tuota oikein usko, tai ehkä se liittyy enemmänkin meikäläiseen harvasanaisuuteen. Sen verran olen kuitenkin maailmalla kiertänyt, että se viileä ilmeettömyys on tuiki tuttua sieltäkin. Ennen muuta se hallitsee kasvoja isommissa kaupungeissa.

Siitä on taas tehty johtopäätös, että kaupunkilaiset ovat jotenkin perusluonteeltaan kylmiä ja kovia. Vanhoista suomalaisista elokuvistahan tuon parhaiten näkee. Niissä on kaupungin kontolle luettu kaikki mahdolliset synnit ja paheet. Tuttu juttu aikoinaan niin nopeasti kasvaneen Lahdenkin kohdalla.

Enää ei kaupunkeja minään varsinaisina synnin pesinä pidetä, mutta kyllä tuo vastakkainasettelu on yhä voimissaan. Tulkinnat siitä kuitenkin vaihtelevat. Ehkä mielenkiintoisimman teorian urbaanin elämän luonteesta esitti aikoinaan sosiologi Georg Simmel. Se on monimielisyydessään myös hyvin kaupunkilainen luonnehdinta.

Simmelin mukaan kaupunkilaisille ominainen penseän viileä, kylmältä ja välinpitämättömältä vaikuttava blasé-asenne johtuu jo siitä, että kuhinaa, vilinää ja virikkeitä on kaupungissa niin paljon, ettei sitä kaikkea voi oikein ottaa vastaan. Jokaista ihmistä ei voi millään huomioida täysillä, vaan he ovat todellakin vain kanssa-ihmisiä. He saattavat istua lähellä, mutteivat ole silti läheisiä.

Voi tuon kielteiseksi kokea, mutta yhtä hyvin myös välttämättömyydeksi tai jopa huomaavaisuudeksi. Ei minulle tule todellakaan mieleen alkaa keskustella bussissa vierustoverin kanssa sote-uudistuksesta. Mieluummin vedän urbaanin turbaanin vielä enemmän korville ja vietän itseni kanssa laatuaikaa. Ei siis millään pahalla, muttei hyvälläkään.