Lähtemättömästi Suomen suveen kuuluvia asioita ovat muun muassa jätski, hyttyset, kesäloman odottaminen, mökkeily, järvessä uiminen, säästä purnaaminen, grillaaminen, festarit, kesäloman jälkeinen masennus ja mansikat. Nämä ainakin voitaisiin listata suomalaisten kollektiivisiksi kesäkliseiksi. Jokaisen individuaalin kesään kuuluu tietysti tottumusten ja traditioiden myötä hieman erilaisia asioita. Yhdelle Ruisrock on jokavuotista kauraa, toiselle taas suven määre täydentyy vasta perinteisen mökkimälväyksen tai purjehdusreissun jälkeen.

Itse olen rakentanut oman kesäperinteeni Vesijärven ympäriajosta. Perinteeksi sitä voi kai jo kutsua, kun tämänvuotinen urakka on järjestyksessään jo kolmas peräkkäinen. Ympäriajo ei ole haastavuudeltaan pyöräreittien musta rinne, eikä se vaadi liiemmin ennakkovalmisteluita. Vain fillarin, muutaman tunnin aikaa, positiivis-sävytteisen sääennusteen ja ripauksen urheiluhenkeä.

En ota reissua niinkään urheilun kannalta, vaan teen sen ennemminkin fiilistelyn ja kotiseutumatkailun vuoksi. Lahtelaisille läheistä ja tärkeää Vesijärveä tulee yleensä tarkkailtua hyvin suppeasta vinkkelistä (sataman terassilta tai mökiltä), joten on hyvä välillä ottaa kokonaiskuvaa hieman paremmin haltuun. En pistä kelloa raksuttamaan tai sykemittariä pöhisemään lähtiessäni matkaan, ja tauot venyvät tuntemusten sekä kulloisenkin janon/nälän mukaan usein jopa tunnin/tuntien mittaisiksi.

Ympäriajolla voi nähdä vilauksia Vesijärvestä

Jos kuvittelet Vesijärven ympäriajon olevan järvimaisemalla romantisoitu hiusten hulmutus rantaviivaa pitkin, niin tässä vaiheessa on valitettavasti tuotettava karvas pettymys. Enkä nyt tässä viittaa kenenkään hiusten runsauteen tai niiden puutteeseen. Itse järvi nimittäin vilahtelee näköpiirissä reitillä hyvin harvakseltaan ja suurin osa matkasta painetaan ihan tavallisella suomalaisella maaseudulla peltojen keskellä. Kauniita ja hienoja seutuja toki.
Varsinkin ”kuivaksi takakaarteeksi” kutsumani muutaman kymmenen kilometrin matka Hollolan kirkolta Asikkalaan on Päijät-Hämäläistä maaseutua kauneimmillaan. Hyvässä ja pahassa. Muuta siellä ei sitten juuri olekaan.

Reitti on kokonaispituudeltaan noin 70-80 kilometriä, eikä se siis maastonkaan puolesta ole mikään raaka suoritus. Minulla nousee perse penkistä vain pariin otteeseen ja minä sentään ajan keskiraskaalla yksivaihteisella Monarkilla. Modernilla vaihdepyörällä ei tunnu missään.

Päätös vuosittaisesta kierroksesta syntyi nopeasti

Päätöksen tämän kertaisesta lauantai-fillaroinnista tein perjantai-iltana mökillä. Saunakaljan vaikutuksen alaisena, kuinkas muutenkaan. Vesijärven rannalla, kuinkas muutenkaan. Kalenterissa oli lauantaille tarjolla pelkkää eioota ja sääennuste näytti puoliaurinkoista. Mikä ettei! Myyty!

Alunperin ajattelin lähteväni reissuun viimeistään puoliltapäivin, mutta se jäi lopulta vain kauniiksi aatokseksi. Hidas lauantaiaamu mökillä, ja pyörälle vielä suoritettavat huoltotoimenpiteet pitivät huolen siitä, että starttasin Karistosta reilu tunnin myöhässä, hieman kello 13 jälkeen. Pyörän takarenkaan ulkokumi oli ollut arveluttavassa kunnossa jo pitkään, joten hain Karisman Tokmannilta kaupan prameimman pistosuojatun kumin, vaihdoin sen alle ja polkaisin matkaan.

Kuva: Jani Uhrman

Olen aina kiertänyt järven myötäpäivään, kohti Hollolan kirkkoa lähdin myös nyt. Tämän kertainen Vesijärven rundi tosin starttasi Sopenkorpeen suuntautuneella Karisto-Kesanto -etapilla. Tyypit olivat vääntäneet todella upeat puitteet Kesannoksi nimeämäänsä paikkaan Sopenkorveen. Sinne oli järjestetty lauantaipäivälle UGH! -nimikkeellä kulkenut kompakti livemusa-fiilistely -kinkeröinti, joka siirtyisi illan pimetessä Loviisankadun neonvalojen loimeeseen Tirra-Torveen. Olin määrittänyt tavoitteekseni palata kierrokselta Lahteen viimeistään näiden iltabakkanaalien starttaillessa.

Karisto-Kesanto:

Avajaismalja Sopenkorvesta

Karisto-Matkakeskus on minulle työmatkana jokapäiväistä kauraa. Ensin Karismalle, siitä Tonttilaan ja Möysän kautta Matkikselle. Tällä kertaa vielä ekstrana pujahdus Mytäjäisiin ja siitä edelleen Sopenkorpeen. Kaupunkiliikenteessä luoviminen on varmasti monelle muullekin niin tuttua, että käytän tämän kappaleen merkit kehuakseni tätä jo mainittua Kesantoa ja siellä järjestettyä tapahtumaa. Vau!

Kuva: Jarkko Järveläinen

Tunnen pari Kesantoa toteuttanutta ja puuhannutta henkilöä sekä heidän kavereitaan. Olen siis kuullut siitä jonkun verran. Ehkä en kuitenkaan tarpeeksi, sillä en silti oikein tiennyt mitä paikalta odottaa. Kesannolle saavuttaessa olo olikin enemmän kuin hämmentynyt, kaikessa sen hyvässä merkityksessä. Parhaat päivänsä nähnyt teollisuusroso ja sen läpi puskeva luonnon vihreys tarjosi todella upean kombon. Kesannon esiintymislava, terassi, istumapaikat sekä baari-/myyntikoju oli rakennettu todella upeasti miljöötä kunnioittaen. Porukkaa oli saapunut paikalle mukavasti ja tunnelma oli vähintäänkin lämminhenkinen.
Hienoa duunia niiltä, jotka tämän takana ovat hääränneet. En uskalla mainita nimiä, koska tiedän etten kuitenkaan osaa nimetä kaikkia. Tiedätte keitä olette.
Toivottavasti Kesannon tarina jatkuu vielä sittenkin, kun kaupungin virastoissa ja päättäjätahoilla tajutaan, että a) täällä on ihmisillä kivaa ja b) tästä saattaa olla jollekin jotain hyötyä. Antaisi vähän toivoa paremmasta kieltosuomessa vuonna 2017.

Kuva: Jarkko Järveläinen

En vieläkään tarkalleen tiedä miten Kesanto toimii. En ole varma onko se olemassa vain tapahtumien aikaan, vai voiko sinne mennä pöllöilemään koska tahansa? Vahva suositus kuitenkin ko. paikalle viimeistään sitten, kun siellä seuraavan kerran jotain tapahtuu. Toivottavasti Kesannon esimerkki muutenkin kannustaa myös muita lahtelaisia hyödyntämään vanhaa entistä voimakkaammin ja päättäjiä antamaan moiseen lupia. Vanhan kierrättämisessä (ja kansalaisaktivismissa) on voimaa.

Kuva: Jarkko Järveläinen

Kesanto-Messilä:

Vihdoin kohti rantaa

Hitusen jo harmitti siinä Kesannon lämminhenkistä meininkiä ja kylmähenkistä olutta siemaillessa, että olin luvannut itselleni iloa ja riemua ympäriajon muodossa. Oman itsensä kusettaminen on kuitenkin niin helppoa, etten viitsinyt edes vaivautua. Siirrytään siis pyörän selkään ja järven äärelle. Se käy Sopenkorvesta käsin kaikista mukavimmin satamaradan vartta pitkin. Tai käy normaalisti oikein mukavasti ja kätevästi, mutta nyt kävelytieltä oli poikettava Lahti-hallin kohdalta Svinhufvudinkadulle, koska maata tongittiin ja kaapelia asennettiin. Pian pienet esteet oli kuitenkin kierretty, ja laskeuduin Vesijärven rantaan lopulta Vene-Tauriaisen kohdalla.

Muistojen tiellä Jalkarannassa

Rantaväylä on vanhana jalkarantalaisena minulle varsin tuttu baana. Siitä on tullut ajettua ja käveltyä mäkäräiset hampaankolossa sen tuhannen kertaa. Pallaksenrantaan on tullut lisänä piskuinen kävelysilta ja kadut on pommitettu hanhenpaskalla, muuten ihan sama kokemus kuin pentuna.

Kuva: Jani Uhrman

Myllysaaren Kommodorissa on taas kesäistä ravintolatoimintaa ja se on muutenkin yksi suosikkipaikoistani Lahdessa. Päätin kuitenkin polkaista kylmästi ohi tämän Vesijärven vehreän keitaan, koska Kesannolla oli vierähtänyt nyt tovi ylimääräistä.

Samasta syystä sivuutin myös Ravintola Karandan Kiikkulassa. Rakennukseen, jossa Karanda sijaitsee, minulla on hyvin lämmin ja pitkä suhde. Muistan pikkupoikana hengailleeni fillarilla siinä vieressä, kun tuon Legendaarisen Jalkarannan Rosson pytingin peruskiveä muurattiin. Muistan myös tuolloin hämmästelleeni ”Ossiksi” kutsutun vähän isomman jannun käsittämätöntä kykyä keulia fillarillaan huomattavan pitkiä matkoja. Tai ainakin ne silloin tuntuivat hyvin pitkiltä. Rosso tarjosi vuosikausien ajan lahtelais-italialaisen kokemuksen niin paikallisille kuin Messilän skimba-jupeillekin.

Takapihat tutuksi kankareiden välissä

Nyt pystyin kuitenkin ohittamaan entisen Messipubin seireenien kutsuhuudon ja jatkamaan matkaa tiukasta Vanhajalkarannantien noususta huolimatta ilman välihuikkaa. Kiikkulan kasvattina katsoin T-Market Ahtinsuperin… anteeksi, siis S-marketin jälkeen kaihoisasti oikealle ja pyyhkäisin metsän keskelle kohti Rautakankaretta.
Rautakankareelta on mahdollisuus nousta suoraan Jalkarannantielle tai ajaa luonnonläheisemmin Korpikankareen kautta. Minä seurasin kuuliaisesti merkittyjä pyöräilyreittejä ja eksyin risuiselle kinttupolulle ajelemaan ihmisten takapihojen läpi. Sori vaan. Parin mutkan kautta löysin kuitenkin itseni Jalkarannantieltä, Korpikankareen kohdalla, lähellä Lahden ja Hollolan rajaa.
Tie alkoi hetipian viettää alaspäin. Ja koska samaista mäkeä oli taannoin laskettu ostoskärryllä Messilän juhannusfestareille, tiesin ettei ennen taukopaikkaa tarvinnut enää hikeä vuodattaa. Hyvä näin, koska kankareiden välimaastossa harhaillessa oli jo jano päässyt yllättämään. Pieni kesäinen tuulenvire kantoi korviini rannasta Jari Sillanpään Satulinnaa hieman raffimmalla höyläyksellä, kun laskettelin n. 35 kilometrin tuntinopeudella kohti tätä vireää camping-aluetta.

Kuva: Jani Uhrman

Kesäpäivän iloja Messilässä

Messilässä näytti olevan lauantai-iltapäivän ilot ylimmillään. Lapset ja äidit ilakoivat rannalla, äijät tuijottivat autourheilua baarissa. Ja ne joita ei rantajellostelu tai brömbröm napannut, lauloivat karaokea baari-/huoltorakennuksen sisäpihan terassilla. Kerrassaan mukavan ja lämminhenkisen oloinen kesämesta, jota en ollut nuoruuteni villien beachvolley-vuosien (joita ei ollut) jälkeen kunnioittanut visiitilläni. Paitsi tietysti pikaisesti ympäriajojen yhteydessä. Aiemmin olen kuitenkin ollut liikkeellä sen verran varhaisemmilla kellonlyömillä, etteivät Messilän ilot ole vielä päässyt huippuunsa. Pitääkin joskus painaa tämä route ”väärin päin”, jotta pääsee tsekkaamaan myös Messilän iltameiningit.

Kuva: Jani Uhrman

Otin kaksi isoa, oluen ja veden, ja menin kuuntelemaan lahtelaista kansanmusiikkia eli karaokea. Tango oli täällä pop, olut tip-top ja sandaalin kannat kop. Messilä tarjosi Kesannon jälkeen jo toisen positiivisen kokemuksen peräjälkeen. Tosisuomalainen ajattelisi viimeistään seuraavan eteen tulevan asian rysähtävän sadepilvenä niskaan, mutta itse ajattelin ettei kahta ilman kolmatta ja suuntasin toiveikkain mielin kohti Hollolan kirkonkylää.

Kuva: Jani Uhrman

Messilä – Hollola kk

Pujahdus autojen sekaan

Jos en olisi tiennyt paremmin, olisin ilahtunut päästessäni etenemään Messilästä pyörätietä pitkin kohti kirkonkylää. Tiesin kuitenkin baanan päättyyvän muutaman sadan metrin päässä Laason rinteen kohdalla, joten pidin ilonkiljahdukset visusti omana tietonani. Onneksi olen ajanut fillarilla mm. moottoritiellä Puolassa, eikä autojen sekaan sukeltaminen muodosta kovinkaan suurta henkistä kynnystä. Itseasiassa reissu tuntuu jotenkin vasta alkavan kun pääsee rullaamaan piennarta pitkin muun liikenteen seassa.

Kokemattomammille pyöräilijöille tiedoksi, että vaikka Suomi ei mikään varsinainen pyöräilykulttuuri olekaan, voi ainakin harvemmin liikennöidyillä teillä painella ihan turvallisin mielin menemään. Kyllä ne väistää.

Sivuhuomio: on muuten ihme, ettei Hollolan kirkolle pääse nykyisellään pyörätietä pitkin. Voisi kuvitella käyttöastetta löytyvän.

Matka Messilästä kirkolle on kymmenkunta kilometriä ja vain Pyhäniemeen saavuttaessa pääsee ajamaan pari sataa metriä kevyen liikenteen väylää pitkin. Väli ei tarjoa betonireisille haasteita rankkojen nousujen muodossa. Vain Pyhäniemessä viriää pientä ylämäkeä ennen kartanoa.

Kuva: Jani Uhrman

Pyhäniemen kartanolta on kirkolle enää kullinluikaus. Kirkonkylän kioskilla oli seuraava välitilinpäätökseni ja jotenkin jano oli pääsyt taas yllättämään hiekkapuhaltaen kitalakeani, joka alkoi olla kuiva kuin Pääministerin puhe. Vaikka tässä ajettiin vielä ympäriajon helppoja kilsoja, tuntui matkanteko yllättävän tukkoiselta jo nyt. Diagnosoin osasyyksi ostamani uuden ulkokumin, jonka rullausominaisuudet eivät tuntuneet ainakaan vauhdittavan menoa.
Kirkolle saavuttaessa järvi muuten vilahtaa oikealla.

Kuva: Jani Uhrman

Hetki helppoa kirkonkylällä

Vanha tuttavani Hannes oli startannut keväällä Vanhan Kunnantuvan ja Kirkonkylän kioskin yrittäjänä ja puhaltanut tuoreita tuulahduksia kirkon keskiaikaiseen miljööseen. Tai muuten en uusista tuulista tiedä, mutta komean kahvikoneen mm. kokkina ja baristana kunnostautunut Hannes oli kiskalle tuonut. Jättäydyin kuitenkin tietoisesti tietämättömäksi lattecinon ja macchiaton saloista ja valitsin mukiini viileämpää vaahtopäätä. Hieno makuelämys sekin, joskaan ei kovin neitseellinen sellainen.

Kioskilla vallitsi mukava ja lämminhenkinen tunnelma. Pari motoristia kaffella, pari kakaraa jätskillä, pari paikallista isäntää odottelemassa perheitään rannalta ja yksi satunnainen kammenpyörittäjä. Siemailin oluen ja toisenkin katsellen pynttäytyneen hääporukan valumista pikkuhiljaa kirkosta autoilleen.
Kioskin yritteliäs yrittäjä Hannes saapui toviksi pöytään istumaan saatuaan tilausbakkanaalit Vanhalla kunnantuvalla päätökseen. Ehdittiin hetken aikaa päivittämään kuulumisia ennen kuin toistakymmentä päätä käsittänyt jätskinhimoinen seurakunta saapui läheiseltä rannalta tukkimaan kioskinluukkua. Seurasi selvästi lauantai-iltapäivän ruuhkanhuippu ja koin, että minun oli parempi lähteä jatkamaan taivalta ennen kuin ajatus alkaisi painamaan miestä suorinta tietä takaisin Lahteen.
Raskas poljin ja edessä siintävä ”kuiva takakaarre” saivat minut silmänräpäyksen ajaksi jopa mietteliääksi. Pari vellingtonia kiskalla ja kymmenen kilometriä takaisin Messilän karaoke-terassille ei tuntunut huonolta vaihtoehdolta sekään. Päätin kuitenkin perinteitä kunnioittaen jatkaa matkaani.

Kannattaa muuten ehdottomasti pistäytyä kirkonkylän kiskalla erikoiskahvilla, jätskillä tai vaikka oluella. Kuuluupa siellä kuuluneen live-musaakin. Kirkon miljöö huokuu ihan omanlaistaan henkeä, eikä tarvitse edes olla Jeesuksen troopseissa nauttiakseen siitä.

 Muutaman kymmenen kilometrin mittainen takakaarre on todellakin hyvin kuiva, joten investoin kirkonkylän Salessa kahteen puolen litran tölkilliseen olutta ja 1,5 litran vissypulloon. Imaisinpa kesää sieluuni myös Kingis-puikon -muodossa.

Hollolan kk – Lahdenpohja:

Tuskanhikeä takakaarteessa

Itsensä ravitseminen on tärkeää ja jätskipuikko tuntui lopulta kovin alimitoitetulta tankkaukselta. Uskilan koulun jälkeinen ylämäki nimittäin imi mehut miehestä  taivuttaen minut ensimmäiseen reissun kahdesta talutuksesta. Hirveän pitkään taivutustyöhön ei tämän pinnanmuodon tosin tarvinnut äityä kun jo nousin ratsailta ja työntelin Monarkin aina Viitailaan vievän tien risteykseen saakka. Viime vuonna tämäkin nousu meni kevyesti polkien (ja rallatellen).
Uskilasta eteenpäin maasto kumpuilee, mutta tällä kertaa ei alamäessäkään päässyt kunnolla nauttimaan vauhdin hurmasta. Tahmaista menoa. Epäilin taas hetken takarengasta, sitten koko retkeä. Olin kuitenkin jo liian pitkällä kääntyäkseni takaisin.

Metsää, peltoa, peltoa, metsää

Myötäpäivään pyöräillessä Hammonjoen perhokalastuskeidas jää oikealle. Pari autoa oli tälläkin kertaa kalamestan parkkipaikalla, joten kaiketi siellä eväkkäiden narraajia aktiivisesti käy.
Liiallinen tauon odotteleminen ja muutenkin asioiden ajatteleminen etukäteen on haitallista pidempää matkaa polkiessa. Fillarointia helpottaa, mikäli pystyy mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ajattelemaan vain sitä hetkeä ja paikkaa, jossa kulloinkin polkee. Paikkojen käyminen useamman ympäriajon jälkeen yhä tutummaksi tietysti hieman hankaloittaa hetken eloa ja matkan spontaania kokemista. Uskon kuitenkin tavallista raskaamman rullauksen vaikuttaneen siihen, että tauot kiinnostivat tällä kertaa enemmän kuin itse matkanteko.

Kuva: Jani Uhrman

Kuten jo aiemmin mainitsin, ei tällä takamatkalla ole paljoakaan ihmeteltävää. Pari isompaa maatilaa, puutarha, hevostila ja hunajatila. Vielä viime vuonna tälle pätkälle osui myös jonkin sortin keijupölyhoitola, mutta ilmeisesti takamaiden tarzanit eivät ole energiahoitojen suurkuluttajia ja palveluita mainostanut kyltti oli hävinnyt tien vierestä. Voi pakana! Juuri kun olisin enkelten johdatusta eniten tarvinnut.

Kuva: Jani Uhrman

Tauko järven toisella laidalla

Valosen hunajatilan jälkeen tulee paikka, jossa pääsee taas näköyhteyteen järven kanssa. Siellä on maitolaituri, jossa olen tavannut tauostaa. Leikittelen ajatuksella, että tämä on Lahdesta katsottuna Vesijärven toinen laita. En tiedä pitääkö se paikkansa, mutta uskon olevani melkoisen lähellä totuutta näin ajatellessani.

Istuin maitolaiturilla ja siemailin laukkuni pohjalle unohtuneen hieman lämmenneen Karjalan sekä muutaman desin vissyä. Autoja ja moottoripyöriä ajoi ohi runsaasti. Ranta-asumuksesta pölähti tielle haalareihin sonnustautunut isäntä, joka käveli ohitseni puhuen kovaäänisesti puhelimeen. Heilautin kättäni rennosti moron merkiksi. Ukko moikkasi takaisin, kuten maalla tavataan toimia.

Kuva: Jani Uhrman

Olinko jo kerännyt tarpeeksi voimia seuraavaan etappiin? En. Lähdin kuitenkin matkaan, sillä toivoin todellakin ehtiväni hyvissä ajoin Torven UGH-kekkereihin, ja toisaalta Vääksyssä suoritettava muonitus (pitsa) tuntui jo kovin kiihottavalta ajatukselta.

Lahdenpohja-Kurhila:

Keppanaa ja hevostelua

Järvi hävisi taas näköpiiristä. Kokemuksia kartuttaneena veskunkiertäjänä tiesin, että ennen Vääksyä sen läsnäolon voisi aistia enää parin uimarannalle opastavan kyltin muodossa. Tämä on ehkä se kaikista kuivin etappi järveä kierrettäessä. Maaseutua ok, mutta varsinkin ruosteisella yksivaihteisella edetessä melkoista raastamista. Alamäkiä mukavasti, mutta niin on myös ylämäkiä.
Lahdenpohjan maitolaiturin ja ennen Kurhilaa sijaitsevan toisen taukolaiturin väliin jää n. 13 kilometriä, josta noin 8-9 km taivalletaan samaa Viitailaan viitoitettua tietä. Viitailan kohdalla käännytään Lammin ja Asikkalan väliä halkovalle väylälle. Toisessa suunnassa vanha nelostie, toisessa valtatie 12. Valitse oikein.
Tästä T-risteyksestä on muutaman kilometrin runtu Kurhilan laiturille ja n. seitsemän kilsaa Lahdentielle.

Kuva: Jani Uhrman

Matkalla mietin, että onkohan Reivilässä koskaan järjestetty reivejä.

Polkeminen tuntui edelleen tervanjuonnilta, jonka johdosta päätin koittaa taas kaljanjuontia. Istahdin maitolaiturille, sihautin sinisen ja hengittelin maalaisilmaa. Taukopaikasta katsottuna takavasemmalla sijaitsevan talon pihassa oli äänijätteestä päätellen leikkimieliset (ja arvatenkin juopotteluhenkiset) geimit käynnissä. Toisiaan seuranneet ilonkiljahdukset herättivät mielenkiintoni ja yritin kuikkia, mikä kyseisessä pihapiirissä oikein moista riemua nostatti. En kuitenkaan saanut luotua suoraa näköyhteyttä suojaisalle pihamaalle, joten nousin kannikoiltani vaihtaakseni hieman kuvakulmaa. Juuri kun sain luotua vaivihkaisen näkymän, hyökkäsi pusikosta mies hevosella ratsastaen ja jylhästi tannerta tömistäen. Hän uhmasi uljaan ratsunsa kanssa pihalle rakennettuja esteitä (kenties kuolemaakin). Loput juhlaväestä seurasi korvinkuullun innokkaasti uhkarohkean sankarinsa taistelua maan painovoimaa vastaan. Niin sanoinko jo, että tämä tapahtui keppihevosella?

Vaikka ”kepparit” ovatkin tämän kesän juttu seitsenvuotiaille, päätin keskittyä keppanaan ja vastapäisen metsän tuijottamiseen.  Pieni ja harras mallasmeditaatio, jotta saisi akut ladattua viimeiselle kympille ennen Vääksyn muonitusta.

Kurhila-Vääksy

Kohti kanavaa

Matkaan oli kulunut aikaa luvattoman paljon ja iltapäivä oli ehtinyt jo pitkälle. Lähestyessäni Kurhilaa pääsin jatkamaan matkaani kevyen liikenteen väylällä, jonka muistin jatkuvan aina Lahdentielle saakka. Kinttupolku ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa, mutta ajatus onkin tärkeintä.

Edellisvuonna olin pysähtynyt Kurhilassa kivaan maalaiskahvilaan teelle. En uskonut kesäkahvilan kuitenkaan olevan enää näillä kellonlyömillä lauantai-iltana auki,  joten painoin kylmän viileästi Kurhilan ydinkeskustan virkaa toimittaneen risteyksen ohi. Viimevuotista kahvilaa vastapäätä bongasin myös toisen kahvilan mainoskyltit. Melkoisen kosmopoliittia kahvittelukansaa ovat siis nämä Kurhilalaiset mitä ilmeisimmin.
Heti risteyksen jälkeen huomasin ilokseni Kurhilan koulun pihalla lapsia pelaamassa jalkapalloa. Pihapelit lämmittävät aina lajiromantikon mieltä. Lapset huusivat jotain perääni. Onneksi en kuullut mitä, näin minulle jäi illuusio siitä, että se oli jotain mukavaa ja kannustavaa.
Kuva: Jani Uhrman

Kurhilasta pääsi valtatie 24:lle siis erillistä kevyen liikenteen väylää pitkin. Kurhilan risteyksestä Vääksyyn päin joutui taas parin kilometrin ajaksi tien penkalle. Loppumatka Vääksyyn sujahti hyväkuntoisella kävely-/pyörätiellä.

Vedenjakajalla nousi tie pystyyn

Vääksy on kirjaimellinen vedenjakaja, sillä tämä Asikkalan keskuskeskittymä jakaa Vesijärven ja Päijänteen tarjoten kanavaa pitkin pääsyn järvestä toiseen. Vääksyä lähestyttäessä saattaa Vesijärven veden nähdä kimaltelevan puiden lomasta oikean käden puolella.

Kuva: Jani Uhrman

Olin jo asennoitunut aivan kanavan kupeessa sijaitsevan Kanavan Kunkun terassiin ja tarjontaan. Viime vuonna muistelin syöneeni täällä pitsan tasoa ok, joten se saisi toimia tälläkin kertaa. Kanavalle saavuin voimakasvolyymisen Rock-musiikin saattelemana. Ehdin jo hetken luulla Vääksyn tarjoavan tänään festivaalimuotoista livesoitantaa, mutta musiikki kantautuikin kanavassa lipuneesta matkustajalaivasta, jossa oli joku puolen euron Popeda pistämässä parastaan.

– Jos sun lysti on niin huuda tottakai
– TOTTAKAI, vastasi yleisö.

Kanavan silta on muuten nyt huoltotöiden takia pidempiä jaksoja päivittäin ylhäällä. Sen johdosta kanavan ylittäminen onnistuu ainoastaan kanavan porttien päällä kulkevien kapeiden väylien kautta. Vinkkinä fillarilla ylittämistä hamuaville: nosta pyöräsi etupyörä ilmaan ja keula kulkuväylän kaiteiden yläpuolelle. Näin mahdut kulkemaan mutkittelevaa käytävää pitkin eikä pyörän sarvet haraa vastaan. Vääksyn pääsee ohittamaan myös valtatietä myöten, mutta tällöin joutuu koukkaamaan jonkin matkaa takaisin päin, mikäli haluaa aistia kauniin kanavanseudun.

Vääksy, ympäriajon Bermudan kolmio

Vääksy tarjoaa runsaasti vaihtoehtoja ruokailuun ja variaatioita tauon pitämiseen. Kun nyt sanon runsaasti, tarkoitan runsaasti verrattuna ympäriajon muihin taajamiin. Ei se nyt mikään Las Vegas ole, mutta saattaa koitua varsinaiseksi Bermudan kolmioksi uupuneelle ympäriajajalle. Varsinkin jos meno tuntuu siinä määrin takkuiselta, että on ruvennut jo  oikeinharmittamaan, saattaa “yhdet vielä” tuntua hyvinkin paljon lempeämmältä vaihtoehdolta kuin välitön “hi ho Silver”. Pieni pelon kipinä kytikin siitä, että tämä pikkukylä saattaisi tänään koitua katiskakseni.

Kovaa peliä kunkussa

Astuin sisään Kanavan Kunkkuun. Yllättävän kuumaksi ja aurinkoiseksi äitynyt päivä oli houkutellut tähän Vääksyn ruokarysään muitakin. Odotin tiskillä kiltisti vuoroani ja koitin muistella viime vuodesta minkä kaltaisia pitsanrieskoja Kunkun listoilta oikein löytyikään. Olin juuri pääsemässä juttusille sirpakan ravintolatyöntekijän kanssa, kunnes orastavan asiakassuhteemme vehreään puutarhaan luikerteli kavala kärmes. Valloittajakansan kielellä puhunut rouvashenkilö katsoi oikeudekseen kiilata kysymättä väliimme säätämään muutoksia aiemmin tekemäänsä ruokatilaukseen. Katsoin kiilaajaa puolituimasti ja lausuin äänettömän kirosanan. Katsoin myyjää. Katseemme kohtasivat ja kaljanlaskija teki valintansa. Se ei kohdistunut minuun.

Otin kasvoilleni loukkaantuneen koiranpennun ilmeen ja mutisin partaani. Kiilaajan ruokatilauksen ropaamiseen tarvittiin arviolta kolme minuuttia, joka tuntui kuivakurkkuisen ja nälkiintyneen matkaajan helteen hämärtämässä ajantajussa puolelta tunnilta. Aikaa oli joka tapauksessa tarpeeksi, jotta sain tehtyä tuohtuneen päätökseni olla kantamatta rahojani kyseiseen puljuun. Tai oluen verran taivuin kuitenkin heti kantamaan, mutta pitsani natustaisin ehdottomasti toisaalla.

Kuva: Jani Uhrman

Imaisin protestikaljani terassilla pikatahtiin. Kysyin parilta lauantai-illan viettäjältä Vääksyn muista ruokailumahdollisuuksista. Ostoskeskuksella oli kuulemma pitsakebab ja Päijänteen puolen venesataman Majakkapaviljongilla “jotain” tarjolla. Pari viikkoa aiemmin ko. paviljongilla vierailleena tiesin, että sieltä saisi ainakin pitsaa. Kysyin tyypeiltä myös Vääksyn muista huvielämän mahdollisuuksista. Harmikseni sain kuulla Anianharjulla sijaitsevan Pub Kaprokin lopettaneen toimintansa. Se oli suoraviivaisen rehellinen lähiöbaari hieman Vääksyn keskustan ulkopuolella. Minulle kerrottiin, että ostoskeskuksella sijaitsee nykyään “joku baari”.

Siellä saisin siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Pitsan sekä oluen kantamatta enää ropoakaan ravintolaan, jossa minut sivuutettiin julmasti jo alkumetreillä. Olinko pikkumainen äänestäessäni jaloillani Kunkkua vastaan? Ehkä. Janoisena mies on kuitenkin haavoittuvainen ja koin että minulla on siihen nyt täysi oikeus. Ensi kertaan mennessä kaikki on kuitenkin varmasti jo unohdettu ja voimme aloittaa Kunkun kanssa puhtaalta pyödältä.

Ulkona syömässä

Nyt pedaalit kuitenkin taas pyörivät. Määränpäänä oli Vääksyn kaupallinen keskittymä. Tai sen jäänteet. Varmuudella tiesin ostarilla sijaitsevan sekä K- että S-kaupan. Muusta palvelutarjonnasta ei tietoa sitten ollutkaan. Vihjatut palvelut sieltä kuitenkin löysin. Pitsakebab oli nimeltään Oinas ja pubi kantoi nimeä Bar 16. Otin Oinaasta sienillä, sipulilla ja runsaalla juustolla vuoratun lätyn mukaani ja istahdin parin lauantai-illanviemän tavoin ostarille murkinoimaan.

Ostoskeskus oli toden totta näivettynyt ja autioitunut. Ne liiketilat, jotka eivät olleet tyhjinä taisivat olla seurakunnan työpajoja ja kahvihuoneita. Tilaa oli kyllä paljon. Veikkaisin, että parhaina päivinään Vääksyn keskustassa on toiminut jos jonkinlaisia partureita ja putiikkeja.

Hieman etäämmällä ruokaillut parivaljakko oli jo selvästi pidemmällä illassa ja heidän keskustelunsa alkoi erehdyttävästi kuulostaa riidalta. Sanasodan seurausta tai ei, miehet jatkoivatkin matkojansa lopulta omiin suuntiinsa. Viimeistelin oman ateriani ja taittelin pitsalaatikkoni roskikseen, kuten tein myös näiden taistelevien ukkometsojen laatikoille.

Keskustassa  lähiöpubissa

Hakeuduin kohti rakennuksen toisella puolella sijaitsevaa Bar 16:ta. Astuin sisään, sipaisin tiskiltä oluen ja istahdin laajahkon katetun terassin ainoaan vapaaseen pöytään kerätäkseni voimia Vääksy-Lahti -väliä varten.

Hakiessani tiskiltä santsikuppia oli pöytääni ilmestynyt kaksi miespuolista henkilöä. Jos nyt nätisti halutaan ilmaista, niin he näyttivät perinteisiltä 20 vuoden kesälomaa viettäviltä vääksyläisiltä. Miehenkuvat olivat aloittaneet äänekkään keskustelun minun kansallisuudestani ja etnisestä alkuperästäni. Luulin ensin, että keskustelun motiivina oli minun provosoimiseni. Hetken kuunneltuani otin kuitenkin rennon nojan taakse ja pyrin nauttimaan keskustelusta. Yritin tarjota myös omaa asiantuntijalausuntoani debattiin, mutta mielipiteelleni ei laskettu minkäänlaista arvoa. Aivan kuin minulla ei olisi ollut ääntä laisinkaan. Tilanne oli sanalla sanoen absurdi ja hieman huvittava. Maassa kuitenkin pitää toimia maan tavalla, ajattelin, ja jatkoin alkuasukkaiden neuvottelun seuraamista kiltisti sivusta.

“Turkista, tai jostain sieltä päin”, taisin erottaa kiivaan keskustelun lopputulemaksi. Otin asiakseni osallistua vielä keskusteluun tokaisten selvällä suomen kielellä olevani “ihan tosta vierestä,  Lahesta”. Tästä seurasi epäuskoista jatkotivausta siitä, että mistä minä olen “oikeasti” ja ettei sillä ole mitään väliä, vaikken Suomesta olekaan. Luovutin. En halunnut enää hämmentää soppaa kertomalla olevani oikeasti Ruotsissa syntynyt lahtelaisten vanhempien vesa.

Hengitin kepun nieluuni, nappasin laukun olalle ja kävelin ulos baarista. Aiemmin tiskillä hengaillut portsarihahmo oli jo siirtynyt ovelle kyttäysasemiin iltaa varten. Ryhmä “iltapukuisia” tähtisumuja tuli minua vastaan poistuessani ravintolasta. Toivotin heille mukavaa iltaa ja ratsastin Monarkillani kohti auringonlaskua.

Vääksy-Lahti

välilasku entisessä Körrissä

En syöksynyt suorilta käsin ramppia pitkin valtatielle 24, vaan kiersin Rantakulman kautta laskeutuakseni tielle Rapalan kohdalta, juuri ennen Golf-kenttää. Matkaa Vääksystä Lahteen kertyy parisenkymmentä kilometriä. Olin luvannut itselleni tauon vielä Vesivehmaan legendaarisessa Körrissä, joka nykyään tunnustaa nimeä Route 24.
Joskus lähelle on pitkä matka, kuuluu syväluotaava filosofinen lausahdus. Körri oli vain muutaman kilometrin päässä, mutta hyvänen aika kuinka pitkältä matka tuntuikaan tahmeapyöräisellä fillarillani. Route 24 hohteli kuin unelmien Shangri-La lasketellessani PäijänVeneeltä kohti nopeusnäyttösuoraa. Rullasin pedaalia niin perkeleesti ja koitin polkaista huippunopeudet näyttöön, mutta auto ajoi ohitseni juuri mittauspisteen kohdalla ja näin jäi kummaltakin huiput kellottamatta. Pakana!

Nelostie = VT24 – Körri = Route 24

Lauantai-illan liikenne ei ollut äitynyt ruuhkaksi asti. Tyhjä oli myös Route 24:n piha, jossa rötkötti vain kaksi autoa kurvatessani mestoille. Sisään astuttuani arvelin koslien kuuluvan kahdelle siivoustoimenpiteitä suorittaneelle työntekijälle, sillä muuta väkeä ei rakennuksessa ollut. Kysyin onko paikka vielä auki ja saisinko oluen? Sain myöntävän vastauksen kumpaankin uteluuni. Olimme siis hyvin pitkälti samalla aaltopituudella kassan taakse kiiruhtaneen neidin kanssa. Suoritin hänelle maksun, ja kaikkien talouden oppien mukaisesti sain vastineeksi hyödykkeen, jota siirryn terassin puolelle siemailemaan.

Kehitys kehittyy ja maailma menee menojaan, ajattelin pyöritellessäni tuoppia kädessäni. Ennen tämäkin nelostien etappi toi elämää ja elinvoimaa Vesivehmaalle ja toimi tulonlähteenä usealle henkilölle. Aseman yhteydessä toimi motelli ja muistan pihassa sijainneen myös jonkinlaisen autoradan, jossa kakarat pääsivät maksua vastaan leikkimään pikiteiden kunkkuja. Rata on tantereessa toki vieläkin, mutta kierroksia ei ränsistyneellä baanalla ole aikapäiviin ajettu.

Uudesta mestasta on moneksi

Arvelin Route 24:n toimivan nykyisellään bensiksenä, maitokauppana, kahvilana, baarina ja ravintolana lähitienoon asukkaille sekä taukopaikkana entisen nelostien harvalle autoliikenteelle.
Pikainen Internet-stalkkaus paljasti asema kuitenkin vaihtaneen keväällä omistajaa. Yritystä ja uutta virtaa näyttäisi löytyvän. Aiemmin mainittujen toimintojen lisäksi Route 24 nimittäin pyörittää autokorjaamoa, autopesulaa, lounasta seitsemänä päivänä viikossa, leipomo-konditoriaa ja kukaties vielä mitä muutakin. Kaikkea hyvää yritykselle. Tämän visiittini perusteella asiakaskokemus oli erittäin hyvä. Pitää käydä kokeilemassa palvelua joskus toistekin, kun työntekijät joutuvat jakamaan huomionsa useammalle asiakkaalle,

Kauaa en ollut ainoa asiakas tälläkään kertaa. Terassille tuli istumaan myös toinen tuoppiintuijottaja ja koin paikan käyneen liian pieneksi kahden suuren miehen preesensille. Liian väsyneenä reviiritaisteluun hörppäsin kuitenkin helmet pohjalta ja poistuin rauhanomaisesti paikalta.
Vanhan pyöräilijän totuuden mukaan vain polkemalla pääsee, joten Lahteen päästäkseni oli aika hypätä taas satulaan. Takki alkoi olla oikeasti jo melkoisen tyhjä ja pää täynnä. Reilu kymppi matkaa jäljellä, voimia ei nimeksikään.

Vielä kerran tien päälle

Jaoin loppumatkan mielessäni pienemmiksi etapeiksi. Ensimmäinen Paimelan risteys, toinen Paimelan risteys, kolmas Paimelan risteys ja Kalliola. Soltista kurvaisin jo Mukkulaan ja ajelisin rantoja pitkin keskustaan, jotta saisin uuvuttavat Kivistönmäen nousut vältettyä.
Taktiikka toimikin mukavasti ja vaikka polkeminen ei tuosta keventynyt senttiäkään, sain pienempien välitavoitteiden kautta uskoa tekemiseen. Toisen Paimelan risteyksen jälkeen alkoi hiekkapäällysteinen kevyen liikenteen väylä. Pidin vielä Paimelansuoran levähdyspaikalla yhden laukunlämpimän Sinisen mittaisen paussin. Fantasioin, että tien toisen puolen levikkeellä olisi vielä herkkujaan diilaamassa samat mansikkamyyjät, jotka olivat siellä aamupäivällä kurvatessani mökiltä Lahteen. Olisin rasiallisen punaisia maan antimia totisesti ansainnut. Toiveajattelua. Kevyen liikenteen väylän hurmaa riitti Paimelan suoran verran. Sen jälkeen joutui taas selviytymään parin kilsan matkan valtatien sivussa. Kolmannesta Paimelan risteyksestä lähtien pääsi lopullisesti eroon pientareesta.

Tie Rajaharjun kioskille kulkee metsikön takana, pienen pesäeron päässä valtatiestä. Ladon seinässä olevasta komean kokoisesta mainoksesta huolimatta ei kannata hamuilla kioskilta tien toiselle puolelle legendaariseen Raja-Tupaan, sillä se on hukkareissu. Nyt sen jo tiesin. Vuosi sitten samassa reissussa luin tästä lato-mainoksesta shetlanninponin kokoisilla kirjaimilla kirjoitetun markkinointiviestin: “Raja-Tupa on avattu”. Polkaisin rajiksen ovelle vain lukeakseni sieltä, että “Raja-Tupa on suljettu”. Mitä tästä opimme? Mainosmiehen kieli on kaksihaarainen, eikä sen sanomaan aina ole luottaminen.

Tuhkamäki vei tuhkatkin pesästä

Reissun viimeinen todellinen koitos, eli Tuhkamäki, alkaa Rajaharjun kioskilta. Se on melkoisen raaka nousu yksivaihteiselle ruostekasalle. Jalkani olivat jo niin nuudelia, etten edes leikitellyt ajatuksella lähteä taistelemaan tätä nousua ylös. Rullasin sen, minkä kevyesti pääsin ja nousin ratsailta tunnustaen heikkouteni. Välillä on ihan mukava luovuttaa. Ympäriajoa en kokonaisuudessaan kuitenkaan enää tässä vaiheessa luovuttaisi. Olin jo niin monesti selättänyt ajatuksen lokoisasta kotimatkasta taksilla, että nyt tämä painettaisiin tappiin vaikka pää kainalossa ja sielu veresihalla.

Tuhkamäki osoittautui juuri niin pitkäksi kuin olin sen muistanut, ja rapiat päälle. Joskus sen kuitenkin oli loputtava ja jopa minä olen oppinut sen, että mikä menee ylös, tulee sieltä myös alas. Eli ikuisuudelta tuntuneen talutuksen jälkeen pääsin laskettelemaan hyvän matkaa lähestulkoon yhtä jyrkkää alamäkeä. Siitä muutama polkaisu ja jyrkkä oikea heittäen hyvästit valtatielle 24. Suuntana Mukkula, josta matka vei hiivatehtaan kohdalla vielä kertaalleen Vesijärven rantaan.
Polkaisin Ankkurin ja sataman kautta pikkuveskulle, jossa katsoin ympyrän lopulta sulkeutuneen. Takana oli 90 kilometriä, joista 80 Vesijärveä kiertäen.

Viimeinen voitelu

Olisin halunnut mennä jo kotiin, mutta en jaksanut. Minun oli kerättävä voimia polkeakseni Karistoon ja ajattelin mennä tekemään sen Tirran ja Torven UGH-festareille, kuten alunperin olinkin suunnitellut. Samalla saisin kerättyä hieman sielun pääomaa gyldyyrikylvyn muodossa.

Loviisankadulla olikin jo ilta pitkällä ja meno tuntui olevan kovimmillaan. Jos ihan totta puhutaan niin olin aivan liian väsynyt myös huvielämään, kanssakäymiseen ihmisten kanssa ja jopa hienojen orkesterien esittämään  musiikkiin. Taksi ei tullut kyseeseen, koska en halunnut jättää pyörääni keskustaan. Sehän on todistettu fakta, että lysmyisinkään munamankeli ei ole turvassa niitä solmuun kenkiviltä yöllisiltä ninjoilta. Pattitilanne.

Jos kahden edellisvuoden ympäriajot olivat tuntuneet jopa liian helpolta, jätti tämä aivan toisenlaisen tuntuman perskannikkaan. En keksinyt näin toisistaan eriäville reissujen jälkeisille fiiliksille muuta selitystä kuin sen pistosuojatun renkaan. Saatana!

Lopulta henkinen väsymys voitti fyysisen ja päätin lähteä uhmaamaan viimeistä viittä kilometriä. Möysän lievät nousut jaksoin Tonttilan hurjia laskuja odotellen. Tonttila-hima -välin tasamaa-ajo meni taluttaen. Tätä ei tosin laskettu enää viralliseksi talutukseksi, koska varsinaisen ympäriajon ympyrä oli jo sulkeutunut.

Borta bra, men hemma bäst, kuten Lyseon yläasteen ruotsinluokan seinään ripustettu mietelause opetti. Ensi kesänä uudestaan. Ja eipähän muuten puhjennu takakumi ainakaan. Siitäs saitte siat!