Punalamppu syttyy maalin takana ja kello pysähtyy aikaan 6:11. Kanadalainen Jason Melong nostaa kätensä kohti hallin kattoa koko joukkueen kerääntyessä hänen ympärilleen onnittelemaan ja juhlistamaan tapahtunutta. Lahden vanhaan jäähalliin raahautuneet 1600 uteliasta katsojaa osoittavat suosiotaan 1-0 johtoon siirtyneelle kotijoukkueelle. Blues Brothersin 80-luvulle popularisoima Can’t turn you loose -kappale räjähtää soimaan hallin nuhjuisista ämyreistä. Pelikaaniasuun sonnustautunut henkilö kiihdyttää voitontanssiaan pääkatsomon edustalla. Kädet ja jalat käyvät alkukiihdytyksen aikana, ja sitten… Lintu on irti!

 

The Tanssi

Hän innostuu silminnähden kun keskustelu siirtyy legendaariseen maalitanssiin. Tanssi lähti aluksi spontaanina, John Belushin juoksua mukailleena ensimmäisen maalin juhlistamisena, mutta vakiintui koko kauden kestäneeksi koreografiaksi, jota lahtelainen jääkiekkokansa osasi odottaa.

Jotenkin vaan sitä maalia piti juhlia. Joku tasajalkahyppely tai käsien heiluttelu ei olisi tuntunut miltään siinä vaiheessa.

Seurajohdon hänelle antamat ohjeet olivat yksinkertaiset: yleisöä pitää viihdyttää. Piste.
Hän onnistuikin tässä ilmeisen kiitettävästi, sillä alunperin
parin ottelun kokeiluksi kaavailtu pesti laajeni koko kauden mittaiseksi. Samalla sai alkunsa Pekko Pelikaani -maskotin tarina, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä.

Tuona syyskuisena lauantai-iltana vuonna 1996 katsojilla oli erityisen paljon aihetta ihmetykseen. Lahtelaisen kaukalourheilun lippulaiva ei ollut enää väritykseltään oranssi-musta- valkoinen kuten oli totuttu, vaan kentällä tositoimissa liiteli ensimmäistä kertaa keltavihreä Pelicans. Joukkue, joka jo nimellään oli saanut osakseen tirskahtelunsekaista hämmästelyä, jopa pelaajien keskuudessa.

 

Suunnannäyttäjä

39-vuotias Jaakko Keskiväli suhtautuu 20 vuoden takaiseen vähintäänkin maltillisesti, jopa välinpitämättömästi.

En enää oikeastaan ajattele koko asiaa. Valehtelisin kuitenkin jos väittäisin, ettenkö olisi salaa vähän ylpeä siitä, että olin mukana luomassa uutta kulttuuria.

Hän on oikeassa. Pekko tosiaankin kulki etulinjassa. Ainakaan kovin montaa vakituisesti otteluissa esiintyvää maskottia ei Suomessa vielä tuohon aikaan ollut. Kekkoslovakian jääkiekkokulttuuri oli 90-luvun lopulla murroksessa. Suomalaisiin toppahousukatsomoihin puhalsivat Pohjois-Amerikan lämpimät tuulet, jotka toivat mukanaan bisneksen tuoksua ja lupauksia prameammista jäähalleista. Lahdessa pelattiin tuolloin vielä vanhassa ränsistyneessä hallissa, mutta Pekko Pelikaanin tuominen yleisön keskuuteen oli yksi symbolinen osoitus siitä, että Amerikka oli saapumassa myös Päijät-Hämeeseen. Raha tekee urheilusta aina vakavampaa shown esittäjille, vaikka samalla tavoitteena on tehdä siitä kevyempää viihdettä yleisölle.

Keskiväli toi lahtelaisille palan Amerikkaa, mutta toiseen suuntaan ei leveästi hymyilevä amerikanmeininki aina heijastunut.
Vuoden pesti pelikaanina ei
nimittäin ollut 18-vuotiaalle lukiolaiselle viilein mahdollinen ”uravalinta”. Hän sai naljailua osakseen sekä tutuilta että tuntemattomilta, toiset taas reagoivat lempeämmin. Keskiväli ei kuitenkaan kadu tekemisiään, eikä hän suhtaudu kovin vakavasti tuolloin saamaansa palautteeseen.

Kun porukka kuulee, niin kyllähän ne vittuilee. Vaikka kaikkihan tekee nuorena erilaisia asioita. Mä tein tämmösen homman ja joku muu jotain muuta. Kyllä sen homman vieläkin joku aina nostaa esille. Hyvä että muistetaan.

Jos Keskiväli sai osakseen räävintää, oli Pekko Pelikaanin saama palaute paljon positiivisempaa. Yleisö tykkäsi, ja hän sai jopa fanipostia Pelicansin toimistolle. Lähinnä piirrustuksia ja kirjeitä lapsilta.

Pelikaanihommissa ei tuntikorvauksia kannattanut laskea, mutta lukiotaan päättelevän nuorukaisen kaljoittelukassaan pestistä siunaantuneet korvaukset olivat oiva lisä. Yhtenä suurimmista palkkioista Keskiväli kuitenkin pitää sitä, että pääsi tutustumaan joukkueen pelaajiin myös kiekkokaukaloiden ulkopuolella.

 

Perhesuhteilla pelikaaniksi

Keskiväli löysi erikoislaatuiseen osa-aikatyöhönsä isänsä välityksellä. Paikallisradion toimittajana työskennellyt isä oli jatkuvasti yhteydessä paikallisiin urheiluseuroihin ja sattui olemaan oikeassa paikassa kun Pelicans haki maskottia.
Keskiväli ei ole sen enempää Pelicans-fani kuin mikään jääkiekon suurkuluttajakaan. NHL:n pudotuspelit hän seuraa edelleen, ja kotimaista kiekkoa vähän sivusilmällä. Vähemmän intohimoinen suhtautuminen seuraan auttoi häntä varmasti menestymään pussinokkana, sillä pää ei painunut pensaaseen tappionkaan hetkellä.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Keskiväli ajattelee, että kausi pelikaanina on vain hauska muisto hänen elämänsä varrelta. Se ei komeile hänen ansioluettelossaan, eikä hän koe siitä olleen mitään varsinaista hyötyä elämässään.

Jos olisin suunnannut eri urille elämässä, olisi siitä voinut jotain pientä hyötyä ollakin, mutta nyt se on vain yksi asia joka tuli tehtyä. Ei fanipostin seassa kyllä ollut parikymppisten naisten puhelinnumeroitakaan.

Nykyisin rakennusalalla työskentelevän Keskivälin tie vei Lahdesta pääkaupunkiseudulle vuonna 2007, eikä paluu Lahteen ole tuntunut järkevältä ajatukselta.

Lahti on koti, jossa on aina mukava käydä. Se ei häviä minnekään, eikä muutu. Lahteen saapuessa on aina yhtä säväyttävää nähdä motarilta tunnusmerkit: mastot, hyppyrimäet ja Oululainen. Mun elämä on kuitenkin nyt Vantaalla.

Hänen kolme lastaan eivät tiedä hänen pelikaani-menneisyydestään. Se ei ole minkään erityisemmän salailun tulos, hän ei vaan ole kokenut tarpeelliseksi mainita asiasta.

Ei ne ymmärtäisi siitä mitään. Eivät he edes seuraa urheilua.

 

Niin muuttuu maailma, Eskoni

Vuosien varrella lukuisat henkilöt ovat pukeneet pelikaanipuvun päälleen. Keskiväli itse tietää lisäkseen kolme, mutta uskoo että Pekkoja saattaa olla yhteensä kymmeniä. Nykyiselle Pekko Pelikaanille Keskivälillä ei ole mitään ohjetta tai erityisempää sanottavaa.

Se homma on niin muuttunut. Ihan eri juttu. Hahmon ulkoasua myöten.

Totta. Keskivälin aikaan Pekko oli vielä sympaattinen ja vekkulimainen hahmo. Nyttemmin pelikaanista on kuoriutunut kulmat kurtussa kulkeva vihainen lihaskimppu, joka huokuu sympatian sijaan sitä, että hormonien annossuhteet ovat menneet sekaisin.
Eikä peleissä nähdä The tanssia. Pekko ei enää ehdi, koska pitää jatkuvasti olla ottelun mainoskatkoilla ampumassa painepyssyllä fanituotteita katsomoon tai hoitamassa muuta markkinointitoimintaa.