Taksiseurueessa arvuuttelimme, minkä nimisiä hyppääjiä Suomen mäkimaajoukkueessa maailman maineeseen tätä nykyä ponnistaa. Antti Aalto… kuulostaa etäisesti tutulta, Andreas Alamommo… tässä vaiheessa keskustelu kääntyi jo viimeistä kertaa kansaa kohahduttaneeseen Matti Nykäseen. Täysin emme matkan aikana päässeet konsensukseen siitä, jättikö masahiiri päällimmäisen perintönsä urheilusankarina vai väkivaltarikoksiin tuomittuna kansallisena itkun ja naurun aiheena. Emme kuitenkaan antaneet vastakkainasetelman kaivertaa tunnelmaa liikaa, sillä kisa-alue lähestyi jo. Tai me siis lähestyimme kisa-aluetta, joka oli vanhalla tutulla paikallaan hyppyrimäkien juhlavalaistuksen ja stadionin kärpäslätkien loimottaessa valotervehdystään sumuiselle taivaalle.

Alueelle astellessa ei ollut jonoista, kisahuumasta tai edes lauantai-illan sellaisesta tietoakaan. Mietin jo hetken tulimmeko paikalle vääränä viikonloppuna. Oliko nyt ne nuorten kisat, joihin ei ketään odotettukaan? Stadionilla liehuneet 23 eri valtion lippua kertoivat käynnissä olevan jonkinlaisen kansainvälisen koitoksen. Muuten sakkia oli kourallinen, aivan kuin FC Lahden matsissa.

Kisojen ydinalue näytti saman kokoiselta kuin yksittäinen kaljakarsina Cheekin keikalla syksyllä. Ruokahuollolla bisnestä tekeviä kojuja paikalla oli muutama, parissa kaupiteltiin krääsää. Yleisöalue oli reunustettu ruosteisilla merikonteilla. Jälkikäteen sain tietooni, että nämä oli tuotu yleisön viihdykkeeksi. Siellä sijaitsi huoltoalue, jossa kaikki kansa pääsi pällistelemään kun sivakoijat valmistelivat suksiaan kisakoitoksiin, kai. En nähnyt töllääjiä, en liioin suksisankareita.


Näkemäni ja kokemani perusteella pintaan nousi yksi kysymys: oliko kisoihin oikeastaan edes haluttu tulevan porukkaa? Sitä ei puoltanut ainakaan markkinointi, joka ei näkynyt eikä kuulunut missään. Ihan kun tässä olisi kokeiltu näiden näivettyvien lajien puhdasta vetovoimaa empiirisenä tutkimuksena.
Kisoihin odotettiin viikonvaihteen aikana 32 tuhatta kävijää. Alue oli sille määrälle varmasti sopivasti mitoitettu. Kisalauantaina paikalla ei kyllä missään nimessä ollut ilmoitettua 15000 kävijää, tai sitten minä sekosin laskuissa. Myös koko viikonlopun kävijämääräksi ilmoitettu 28 tuhatta kuulostaa järjestäjän märältä unelta. Ladojen kokoontumisajot. En tiedä kenen etua ajaa näitä lukemia vääristellä tai ylöspäin kaunistella, ehkä jonkun… jossain.

Jos “tatamilla” oli porukkaa vähän, oli yläkerran ruokapadat vastavuoroisesti myyty pahasti turvoksiin. Jopa niin pahasti, että aiheesta kuului sieltä täältä pientä purnausta. Pöytätila ei riittänyt, ruoka-aineet olivat jatkuvasti lopussa eikä liian nafti henkilökunta ehtinyt blokkaamaan mukeja pöydistä sitä mukaa, kun kansa niitä sinne kulutti. Raja hallitun ja hallitsemattoman kaaoksen välillä on veteen piirretty. Nyt oltiin rahtusen verran hallitsemattoman puolella. Vain maksavan yleisön suomalainen nöyryys esti äänekkäät protestoinnit homman toimimattomuudesta.

Kisojen pääsihteeri Aino-Kaisa “Aiccu” Saarinen kävi pariin kertaan hätistelemässä juhlakansaa ajankohtaisilla kisakuulumisilla. Täytyy kyllä sanoa, ettei myöskään julkinen esiintyminen ole hänen ydinosaamistaan.

Tästä olisi helppo tie jatkaa aasinsillalla Aiccuun ja yhtyä kollektiiviseen lahtelaiseen “mähän sanoin” -mantraan, kun pääsihteeri ei saanutkaan Salppuria lentoon “perinteisellä tyylillä”. Hänen valintansa tehtävään siivitettiin sisään keskisuurella kesäkohulla. Mielestäni ihan aiheesta. Saarisen kompetenssi löytyy laduilta. Aivan kuin se jotenkin kuittaisi kokemuksen tapahtumajärjestämisestä, tämän mittakaavan projektin johtamisesta puhumattakaan.
En kuitenkaan yhdy tähän myhäilyyn tässä tekstissä. Teen sen muualla. Loput palstamillini voisin käyttää kisojen tulevaisuuden hämmästelyyn.

Minulla ei olisi Salpausselän Kisojen kanssa mitään ongelmaa, jos kerran vuodessa käytettävien kisapaikkojen ylläpitäminen ei olisi loputon kaivo. Tosiasia kuitenkin on, että näitä mäkiä ja hiihtosiltoja käyttää kourallinen kilpailijoita vuodessa ja niiden vaaliminen jonkinlaisena perintönä on tyhmää ja kestämätöntä. Älkää käsittäkö väärin. Lahden latuverkosto on kyllä ainutlaatuinen ja palvelee suurta määrää harrastajia. Sille siunaus. Puhun näistä DDR-monumenteista, joiden pitäminen kisakunnossa maksaa ja osaltaan estää alueen kehittämistä kansan tarpeisiin.

Vertailun vuoksi voisin heittää ajatuksen ilmoille. Kuinkahan monta lämmitettyä tekonurmea ja kuplahallia meillä olisi, jos yhtä mäkihyppääjää kohti käytetty rahallinen panostus suhteutettaisiin vaikka jalkapallon harrastajamääriin? Kisapuistoon olisi kenties saatu jo yksi katsomo kustannettua?

Miten tämän päivän Salppurin kisoja sitten voisi muuttaa, jotta tapahtuman saisi myös tuottamaan lahtelaisille jotain? Ainakaan sen tulevaisuutta ei kannattaisi heijastella enää kansainvälisenä vetonaulana Lahdelle, joka se joskus oli. Tällaisissa muinaisjäänteissä roikkuminen usein vain estää kehitystä. Kivireestä pitää osata päästää irti ajoissa, ennen kuin taakka käy liian suureksi. Mäkihyppyä ja hiihtoa tulee toki aina olemaan. Ehkä Salppurin lakastuminen pienestä kansainvälisestä tapahtumasta isoksi piirisarjan tapahtumaksi voisi kuitenkin olla ihan terveellistä myös tapahtumalle itselleen. Vähän pienemminkin voi saada kivoja hiihtokisoja aikaiseksi. 

Maailmancup-statusta roikotetaan puoliväkisin MM-hiihtojen toivossa. Samaan vaivaan vedoten otettiin jo etukäteen tappiolliseksi tiedetyt nuorten MM-kisat kaupunkiin.
Okei. Vuoden 2017 MM-kisojen aikaan Lahti oli kyllä kivasti elossa. Kansaa kiinnosti meillä ja muualla. Kaikkia hymyilytti, eikä vähiten keskustan kauppiasta matkalla pankkiin. Ilmeisesti seuraavia arvokisoja voitaisiin tänne havitella aikaisintaan 20-luvun loppupuoliskolla. En kyllä laskisi sen varaan, että nämä lajit kymmenen vuoden päästä ruokkii massatapahtumia. Miettikääpä hiihtoa ja mäkihyppyä kymmenen vuotta sitten, tai kaksikymmentä vuotta taaksepäin. Hyviä aikoja. Entäs sitten kymmenen vuotta eteenpäin? Olisihan se aikamoinen teko, kun joku onnistuisi kehityksen suunnan muuttamaan. Muistellaan kivoja asioita MM-kisoista ennen ja jälkeen hemohessin ja käännetään sivua.

Urheilukeskuksen alueessa on potentiaalia kansan keitaana. Maauimala on huikea mesta, hiihto- ja ulkoilumaastot tarjoavat ainutlaatuisen ympäristön vapaaseen liikkumiseen ja hyppytorneja tulee saksalaiset ja puolalaiset bussilastit hämmästelemään, vaikka siellä ei talvella maailmancupia kisattaisikaan. Kannattaisiko näitä elementtejä kehittää? Jos vaikka yksi kymmenestä bussilastillisesta kävisikin maauimalassa, hämmästelemässä suurmäen huipulla tai vaikka ostamassa jätskin kioskista, jota ei ole. Entäs jos opastettu sauvakävelylenkki päättyisikin suomalaiseen sauna-experienceen mäkikatsomon uusitussa Spa-osastossa, jossa Iivo ja uuden saunan pääsihteeri Saarinen kertaavat kovimpia kisamuistojaan? Muistoksi voisi ostaa avaimenperän, jossa roikkuu Janne Ahosen ompelema miniatyyri -hyppypuku.

Montusta otetaan muuten vuositasolla tuhansia kuvia. Onko kukaan muu ihmetellyt, miksei sieltä löydy strategisesti hyvään paikkaan aseteltua kuvaus-seinää tai -kehystä. Sellaista joka löytyy melkoisen suurella todennäköisyydellä nähtävyyksistä ympäri maailman. Siinä voisi lukea jo valmiiksi missä kuva on otettu, kaupungin verkkosivuosoite ja vaikka symbolit some-kanavista, joissa kaupunki edustaa. Tai Lahden tapauksessa ainakin on edustavinaan. Kehitys kehittyy. Fiksut hyppäävät virtaan, etteivät jäisi rannalle ruikuttamaan.

Ilta läheni loppuaan, kuten myös tämä Salpausselkä-aiheinen vuodatus. Pressaklubin sopat oli vaihtunut ilotulituksen kautta kisadiskoksi. Tunnelma oli kuin olisi astunut 90-luvulle ja Viking Amorellan diskoteekkiin tiistai-lähdöllä.

Lahtelainen bilebändi veivasi hyvin, kovaa ja korkealta. Lavan edessä noin kolmekymmentä vannoutunutta bailaajaa heilutteli raajojaan musiikin tahdissa. Itse tarkkailin tilannetta hieman taaempaa, kansallisromanttisesti lonkerolasiin tarrautuneena. Katseeni nauliintui noin viisikymppiseen naishenkilöön, joka tamppasi jalkaansa maan sisään kuin berserkki. Välillä hän heilautti keskipitkät hiuksensa kasvoilleen ja takaisin. Välillä nyrkkiin puristettu käsi souti ilmassa keskisuurta kahdeksikkoa. Toiseen käteen puristetun siiderilasin laidat olivat vain hädin tuskin tarpeeksi korkeat pitämään tuotteen sisällä tässä tunteikkaassa tanhussa. Hän oli tosissaan. Kuvittelin mielessäni, että hän oli 90-luvun kisadiskojen henki, joka oli tullut katsomaan vuotta 2019. Näin sitä mennään! Saatana!

Tai siis mentiin.