Kuva: Jere Kilpinen

Sopenkorpi. Etäinen, karu ja epämääräinen paikka, jos sitä katsoo keskustan kaukaisuudesta.  Suuri osa ei välttämättä käy täällä ikinä ja ne jotka käyvät, voivat kokea paikan luotaantyöntävänä tai muuten vieraannuttavana, likaisena tehdasalueena, joka on peittynyt eriaikoina rakennettujen tilojen ja talojen epämääräiseen arkkitehtuuriseen epäjohdonmukaisuuteen, graffitiin ja romuun. Harva ymmärtää, että Sopenkorvessa sykkii kuitenkin Lahden luovuuden sydän sellaisella vimmalla, että se versoo väkisin betonin ja tiilen läpi, synnyttäen koko ajan valtavat määrät musiikkia ja taidetta, sekä ehkä tärkeimpänä omaehtoista toimintakulttuuria.

Merkitys

En itsekään ymmärtänyt tätä kaikkea tai sen merkitystä, ennen kuin aloimme kouluprojektina tehdä ryhmätyönä dokumenttia Sopenkorvesta. Projektin edetessä aloin ymmärtää, miten paljon tämä alue itsellenikin oikein merkitsee. Muutin Lahteen joskus teini-iän puolivälin paikkeilla, mikä tarkoitti välittömästi ensimmäisten treenikämppien hommaamista ja bändikuvioissa pyörimistä. Suurelle osalle kaupungin soittajista tämä on jo itsessään synonyymi Sopenkorvelle, halvat vuokrat kun mahdollistavat  bändikämpillä luuhaamisen myös meille kaukana köyhyysrajojenkin alapuolella pyristeleville.

Kuva: Jere Kilpinen

Ympäristö

Tajusin, että olen luuhannut täällä melko lailla puolet elämästäni. Se on aika iso siivu omistautumista, hikeä, katkottuja kieliä ja kapuloita, helvetin monta kuppia juotua kahvia ja järjettömän monia kitaralooppien äärellä jumitettuja aamuöitä. Etenkin viimevuosina, kun musiikki on muuttunut lähes täysin tajunnanvirtaiseksi avantgardekolinaksi ja -mulinaksi sitä huomaa miten suuri vaikutus nimenomaan ympäristöllä on siihen mitä luo. Eikä Sopenkorpea täydellisempää ympäristöä kanavoimiseen voisi olla. Ruosteen ja romun hiljaiset huudot, tehdasilmastointien aavemainen dronekuoro kylmissä aamuöissä, kaikki tässä paikassa inspiroi tutkimaan itseään ja sen luomia mielikuvia, kanavoimaan tunteita ja äänimaailmoja, sekä keräilemään muiden pois heittämää romua ja katsomaan, miten siitä voi saada jotain elävää ääntä ulos. Kun yöllä menee ulos, ei tarvitse törmätä ihmisiin ja voi vain nauttia siitä valtavasta avaruuden tunteesta, joka tähtitaivaan alla junaradan varrella on. Tämä on sähköistä bluesia, vanhasta radiosta kuuluvia häiriöääniä, kolinaa ja surinaa. Ei varmasti kaikkien juttu, mutta meille alakulttuurien pohjamudissa maailmaa tutkiville aivan äärettömän hieno ja tärkeä paikka.

Kuva: Jere Kilpinen

Tulevaisuus

Toki tiedän, ettei tämä tule säilymään ikuisesti. Eiköhän tämäkin parin vuoden päästä lanata parkkipaikaksi ja pilata kerrostaloilla ja ihmisillä, kuten niin näköalattomasti tehdään joka puolella tuottavuuden kiimassa. Siinä jää näkemättä kaikki se, mitä tämä alue nyt tuottaa; palavaa intohimoa itse tekemistä kohtaan, omistautumista ja rakkautta sitä kohtaan mitä kukakin täällä tekee. Kaiken sen kulttuurin, joka virkistää kaupunkilaisia ja auttaa jaksamaan muun elämän kanssa. Tällaisenaan Sopenkorpi on urbaani kollaasi, kulttuurisedimentti eri aikakausien rakentamisesta ja arvoista, dadaistisen psykedeelinen leikekuva täynnä autokorjaamoja, musiikkia, taidetta ja ruostetta.

Kuva: Jere Kilpinen

Lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana

Lienee sanomattakin selvää, että pian dokumentin teon jälkeen, toki muutaman muunkin tekijän ajamana, muutin kylmään ja homeiseen itsemurhayksiöön Sopenkorpeen. Kylmät seinät eivät tunnu juuri miltään, kun saa asua keskellä tätä villiä ja vapaata, helvetin outoa ja kaunista romupihaa. Täällä asuessa en tarvitse ulkoista maailmaa (noh, ruokakauppaa lukuun ottamatta) juuri mihinkään.  Toiset saattavat sanoa sitä syrjäytymiseksi, mutta minä koen sen lähinnä tässä ajassa tarpeellisena rajauksena, ylimääräisten aistiärsykkeiden karsimisena.  Kun ulkoisen maailman ärsykkeet riisutaan minimiin, terävöityy katse tuijottamaan sisäänpäin. Se taas on välttämätöntä todellisen luovuuden heräämiselle, ellei vain tahdo tukottaa maailmaa nopeasti vanhenevalla meemipaskalla, joka kuolee vanhuuteen jo ennen kuin kerkeää saavuttaa kohdeyleisöänsäkään. Puhtain taide syntyy ihmisyydelle yhteisistä kokemuksista ja tunteista, ajatuksista tai ilmiöistä. Jos tahtoo tehdä ajatonta taidetta, on oltava oikealla tavalla irti ajasta, ohitettava hetken kuumimmat ilmiöt ja puhuttava kaltaisilleen suoraan alitajunnasta. Siihen tämä alue tarjoaa ainakin minulle juuri oikeat eväät.

Kuva: Jere Kilpinen

Täällä aika menettää merkityksensä, kerrostuessaan uusiokäyttöön otettujen junaradan pätkien, vanhojen tehdasrakennusten ja graffitin peittämien seinien päälle, synnyttäen koko ajan vanhasta jotakin uutta ja odottamatonta. Täällä on tilaa vaikka minkälaiselle tekemiselle. Tulkaa ja tehkää. Jos joku tekee, tulkaa ja nähkää.

KATSO MYÖS KIRJOITTAJAN TYÖRYHMÄN TEKEMÄ SOPENKORPI-DOKUMENTTIELOKUVA:

Sopenkorpi-dokkari