Lahdessa ei ole aina helppoa löytää ravintolaa. Tai ravintolan löytäminen toki onnistuu, mutta kaupungin suppeahkon ravintolatarjonnan vuoksi ei ole kovin suurta vivahtelua tarjolla niille, jotka tahtovat lennellä kulinaari-perhosina valmiista pöydästä toiseen. Ja ravintolalla en tässä kontekstissa muuten tarkoita kahden pennin kepukuppiloita, joita Suomen kielessä kutsutaan myöskin ravintoloiksi. Niitä riittää. Tarjoavat ehkä sitä hengenravintoa sitten.
Toisaalta kun kaupungin ydinkeskusta on niin suppea alue, että 4×100 metrin viestijoukkue juoksisi sen ääreltä toiselle alle minuuttiin, niin ei kai tuonne kovin paljon ravintoloita mahdukaan. Paitsi siis niitä kippoloita.

Kasvisravintoloiden sokea kulma

Jos ravintolakokemusten pitäminen monipuolisena on täällä haasteellista, vaikeutuu homma vielä huomattavasti kun etsitään hyvää kasvisruokaa tarjoavia ravintoloita. Harmittavasti elämme jonkinlaisessa kasvisruokailun sokeassa kulmassa ja monessa ravintolassa kasvisannokset löytyvät vielä edelleenkin listalta siksi, että niitä pitää siellä olla. Ei suinkaan sen tähden, että nähtäisiin erilaiset kasvisraaka-aineet kilpailukykyisinä vaihtoehtoina teuraalle. Ei toki pidä yleistää, mutta näin asia vielä valitettavasti on.

Ruoastakieltäytyjän ravintolapäiväkirja pureutuu Lahden ja lähialueen ravintolatarjontaan nimenomaan kasvisruokavalion vinkkelistä. Katsotaan vähän mitä missäkin ravintolassa on tarjolla, tutustutaan erilaisiin vaihtoehtoihin ja pistetään hyppysellinen omaa mielipidettä mukaan. Tai eipä sittenkään rajata hommaa liian tiukasti. Jotain vegeruokailuun liittyvää tarinaa on joka tapauksessa luvassa.
Vegaanihommiin en lähde. Se olisi kaltaiselleni juusto-jumalan nimeen vannovalle henkilölle turhan brutaali tapa lähestyä asiaa. Varmasti kuitenkin myös vegaanivaliot huomioidaan jutuissa jotenkin. Ainakin silloin, kun siitä aspektista on jotain erityistä kerrottavaa.

Menneisyyteni verenhimoisena karnivorina

Oma historiani on hyvinkin pitkälti lihan kyllästämä. Jo pienenä ruokahaluni huomioitiin ja lunastin paikkani pöytäkunnan jätemyllynä. Tämä tarkoitti sitä, että omien annosteni lisäksi lautaselleni siunaantui myös tähteelle jääneet ruoat. Laman riepottelemassa 90-luvun Suomessa ei ruokaa perkele haaskattu!
Tästä pohjustuksesta hypätään suoraan aikuisiälle, jossa pohjaton vatsani saavutti paikallista huomiota osallistuessani kilpailuun, jossa syötiin paikallista grilliherkkua lihamukia. Voitin tämän kilpailun kolmesti peräkkäin, jonka jälkeen eläköidyin areenoilta hallitsevana mestarina. Jonkinlainen kulttimaine lajipiireissä oli kuitenkin saavutettu.
Tästä kiritään ajassa juhannukseen 2014, jolloin sain eteeni ihanasti grillattua possua. Aiemmin jo ajatus hyvin tiristetystä grillin kunkusta olisi jo vienyt miehen mennessään. Jostain syystä ajatus tämän annoksen syömisestä ei kuitenkaan tuntunut enää houkuttelevalta. Otin lautaselleni vihanneksia ja sieniä, ja siitä se sitten lähti. Tai toisesta vinkkelistä: siihen se sitten loppui.

Vaikka olenkin lähtökohtaisesti eläinten puolella, niin mitään suurempaa eettistä linjausta ei valintaani sisältynyt. Ne ajatukset ovat uineet mukaan vasta lihan jättämisen jälkeen. Vielä tänäkin päivänä hämmästelen sitä, miksi ennen niin vannoutuneen karnivorin lihat jäivät syömättä. Kuitenkin jäivät ja olen onnellinen siitä.
Sen verran olen tehnyt ruokalistaani tarkennuksia, että syön ajoittain kalaa. Tässä artikkelisarjassa ei suomukyljille tosin ole sijaa, vaan ravintolakokemuksia tarkastellaan nimenomaan lihattoman ruokavalion vinkkelistä.

Pidemmittä puheitta, minä lähden nyt ravintolaan.