Tappelimme viikko takaperin avovaimon kanssa. Ei mikään kevyt nahistelu, vaan sellainen maailmanlopun riita, jollaisia tarvitaan todennäköisesti vain muutama, jos halutaan saavuttaa avioeron kaltainen tilanne. Riitelyssä lensi ärräpäät, haukuttiin molempia osapuolia alatyylisesti ja henkisesti etsittiin kaikki mahdolliset pisteet, johon tykittää täydellä höökillä solvausten ja syytösten sarjatulta. Avovaimoni ja minä olemme sillä tavalla vittumaisia riitapukareita, että me molemmat jollain kierolla tavalla nautimme nahistelusta. Tällä kertaa kuitenkin mentiin riitelyssä ja erouhkailuissa niin pitkälle, että lopulta molemmat itkivät. Vollotusta kesti tovi ja sen jälkeen hiljaisuutta muutamia tunteja. Sitten halattiin pitkään, keskusteltiin rauhallisesti ja sovittiin.

Mistä me sitten riitelimme?

Ei mitään käsitystä.

Sopiminen on haastavaa

Omaan vahvat näytöt riitelystä. Koen olevani siinä melko hyvä. Ainakin jos hyvyyttä mitataan riitelyn määrällä. Jos annetaan tarpeeksi aikaa, niin tuppaan riitautumaan melkein kaikkien kanssa. Jotenkin vaan on mukava olla eri mieltä ihmisten kanssa. Avovaimon kanssa riitely on kuitenkin erilaista. Siinä on ihan eri tavalla panoksia, kuin vaikka jonkun nakkikioskisössöttäjän kanssa sanaillessa. Rakkaiden ihmisten kanssa riitely on kokonaisuus. Siihen kokonaisuuteen toki oleellisesti liittyy halventavien sanankäänteiden käyttö ja kaikenlainen hekumointi toisen epäonnistumisilla, mutta siihen liittyy myös eräs erittäin hankala osatekijä. Sopiminen. Se on perkeleen vaikeaa. Ei vain minulle, vaan myös ilmeisen monelle muullekin. Ei tarvitse kuin katsoa suomalaisia avioerotilastoja, niin voi heti nähdä, että noin puolet avioituneista suomalaisista on ihan paskoja riitelemään.
Miksi sopiminen sitten on niin hankalaa? Itselleni sopimisessa vaikeinta on se, kun täytyy tunnustaa ihan ääneen, että on käyttäytynyt huonosti tai mikä kaikista pahinta: ollut väärässä.

Ölähdyksellä etäisyyttä tilanteeseen

”No erotaan sitten” on lausahdus, jonka olen sanonut lukemattomia kertoja ääneen eri suhteissa vuosien varrella. En minä ole oikeastaan kertaakaan tuota sanoessani halunnut erota silloisesta kumppanistani. Olen vain halunnut pois siitä tilanteesta, jossa täytyy ottaa lakki kouraan, painaa pää alas ja pyytää huonoa käytöstä anteeksi. Tai sitten samainen lausahdus on offensiivi, kun toisen osapuolen aivopierut ovat saavuttamassa sellaisen lakipisteen, että ei enää löydy muuta vastausta. Kun suustani viimeksi muljahti tuo ölähdys, oli maailmanlopun riitamme alkanut siitä, että olin sopinut puhelimessa heinäkuun lomamökin vuokraushinnasta ja avovaimon mielestä en tingannut tarpeeksi. Tästä n. 45 minuuttia myöhemmin olimme tilanteessa, jossa molemmat itki ja oltiin tultu siihen johtopäätökseen, että meidän ei enää ole hyvä jatkaa yhteiseloa. Aikamoista.

Riiteleminen on inhimillistä

Olisiko maailma erinäköinen paikka, jos me ihmiset emme riitelisi? Näin yksilötasolla tällainen maailmanjärjestys tuntuu vieraalta, koska riitely on ollut olennainen osa elämääni niin kauan kuin muistan. Lisäksi, kun riidassa tai erimielisyyksissä noin yleensä on kuitenkin kyse kahden erilaisen näkökulman konfliktista, niin lienee aiheellista todeta, että riitely jos mikä on inhimillistä. Pointti onkin siinä, että vaikka riidan hetkellä syystä tai toisesta kokee aiheelliseksi nimittää avovaimoa lehmäksi, niin kirkkauden hetkellä tätä on syytä pahoitella. Se, että onko vaimo de facto lehmä jää korkeampien voimien selvitettäväksi.

Riidelkää ihmiset, koska se tekee hyvää. Kunhan vain muistatte sopia!