Arvosteluraadissa grillien suosituimmat kasvisannokset 

Kuva: Teemu Lahtinen

”Kannattaako kasvissyöjän käydä grillillä?”

Kysymys, jota Lahen Aikojen byroolla on mietitty aika ajoin. Nyt päätimme ottaa härkää, värkää, sarvista ja sukeltaa pimenevään kevätiltaan vastaamaan tuohon kysymykseen. Arvovaltaiseksi vieraaksi saimme lahtelaisen, mittavaa uraa Helsingissä musiikkibisneksen myrskynsilmäkkeessä tekevän Erno Laitisen.

Disclaimer: Kaksi raadin jäsentä ovat sekasyöjiä.

Burger Mafia (Kivimaa)

Lahdenkatu 58, 15210 Lahti
(http://www.burgermafia.fi/)

Jani: Pyysin parasta kasvisannosta ja tämmöinen kasvislautanen sieltä sitten tuli. Nämä annoksethan eivät tule olemaan vegaanisia, eikä raadin tarkoituksena muutenkaan ole ottaa kantaa väkisin eettiseen paskaan.

Asiaan. Kasvislautanen näyttäisi sisältävän halloumia, sipulia, kurkkusalaattia, kasvispihvin sekä bataattiranskalaiset.

Kuva: Teemu Lahtinen

Teemu: Heti kärkeen pitää ihmetellä kasvispihvin roolia tuossa lautasen reunalla. Halloumia vaan enemmän, eikä äitien porkkanalaatikon jämistä tekemää ruokaa. Mä vihaan porkkanalaatikkoa ja pihvi oikeasti maistuu siltä. Muuten ihan ok, halloumi ja bataattiranskalaiset, niitä syön mieluusti.

Jani: Kasvispihveissä on kyllä paljon haasteita, että ne saataisiin toimimaan. Muutenhan annoksessa ei juuri vikoja ole.

Erno: Itse olen halloumin suuri ystävä, tykkään erittäin paljon. Bataattiranskalaiset myös ihan vakio-osastoa ja nämäkin toimivat. Olen kaikkiruokainen nautiskelija. Jos tulisi vaikka Lahen yöstä, niin kyllä tällä kotiin asti pääsisi.

Teemu: Kun nyt kaikki paljastuivat halloumin ystäviksi, niin onko tämä hyvin valmistettu halloumi? Omaan suuhun hieman liian jäntevä. En nyt parempaa termiä keksi.

Jani: Kyllä. Kustannussyistä varmasti näin ohuita siivuja ja tätä on selvästi kypsennetty liikaa, vaikka eihän halloumiin tarvitsisi ottaa kuin nopea pinta pannulla. Tai grillissä.

Erno: Onhan se arvokkaampaa kaupassa kuin vaikkapa jauhomakkara, eli hyvä pointti nuo kustannussyyt.

PISTEET 

Erno: 2/3. Nyt haetaan tarkoituksenmukaisuutta, eli ei tänne hääillallista tulla viettämään.

Jani: 1,4/3. Vaikka halloumi ei ollut täydellinen, niin se pelasti silti paljon. Kasvispihviin panostusta!

Teemu: 1,3/3. Halloumi yes, pihvi no. Isohko annos, mikä on grilliruoassa plussa.

YHTEENSÄ: 4,7 / 9


Kariniemen Grilli

Vesijärvenkatu 35, 15140 Lahti
(https://www.kariniemengrilli.com/)

Jani: Sori! Tökkäsin haarukalla hauikseen.

Teemu: Mitä meillä oli tarjolla?

Jani: Parasta, tietysti. Bataattiranskalaiset…

Teemu: Luulin, että tilattiin burgeri? Tai kun se myyjä sanoi, että sellaisen voisi vielä tehdä ennen kuin sulkee luukun.

Jani: Niin minäkin. Mutta niin, bataattiranskalaisia ja tofua tässä nyt ainakin on.

Erno: Tofuburgerista myyjä taisi jotain puhua.

Teemu: On muuten erittäin mautonta tofua. Bataattiranskalaiset ihan maistuvia, ne tosin peittyy tämän kastikevuoren alle.

Kuva: Teemu Lahtinen

Jani: Toisaalta, siihen vähän kannustettiin, kun kysyi, että tuleeko kaikki.

Miksi muuten kasvisruokaan aina tuputetaan bataattia? Miksei perunasta tehdyt ranskalaiset kelpaa? Kasvis se sekin on.

Teemu: Totta! Vähän sama kun tilaa vöneriä, niin miltei kaikki kioskit lappaa annokseen salaatinkastiketta. Onko kaikki kasvisruoka siis salaattia?

Mutta miten tämä annos? Mautonta mössöä omasta mielestä. Kolme kastiketta vielä kruunaa käppäisyyden.

Jani: Kyllä tällä nälkä lähtee.

Teemu: Riittääkö se? Mulle ei, sillä vaikka nyt puhutaan grilliruoasta, niin kyllä sen pitäisi maistua, ei nyt ehkä hyvältä, mutta tyydyttävältä. Tämä ei maistu.

Jani: No joo, onhan tämä vähän sellainen ”toi on kasvissyöjä, keksitään sille nyt ees jotain syötävää” -annos.

Teemu: Niinhän rouva keksikin! Eihän hän oikein edes ymmärtänyt, että miksi joku haluaa tilata grilliltä kasvisruokaa.

PISTEET 

Teemu: 0,7/3. Ei vaan ei.

Jani: 1/3. Voisin pubista kotiin kävellessä täyttää itseni tällaisella.

Erno: 1,5/3. Ihan jees perusmättöä.

YHTEENSÄ: 3,2 / 9


Jonen Grilli

Vapaudenkatu 15, 15140 Lahti
(http://www.jonelthai.com/jonen-grilli-hinnasto)

Jani: Mihinköhän tämä pohjautuu? Joku perunakroketti vai?

Teemu: Mikä se siis oli?

Jani: Kasvishampurilainen ja ranskalaiset. Tällä kertaa ihan perunasta, hyvä näin, sillä liputan perunan puolesta.

Teemu: Nyt alkaa verenkeitin menemään päälle. Pihvi on pohjanoteeraus, mitä vittua! Onko tämä tehty vanhoista jauhoista ja kusisesta pahvimujusta?

Erno: On kyllä… Krhrhrm.

Jani: Maistoitko Saharaa?

Erno: Ei maistu ruoalle.

Teemu: Hyvin kiteytetty! Pitää käydä kysymässä, mitä toi pihvi sisältää.

(Myyjä ei ”löytänyt” laatikkoa, jonka kyljestä olisi asian voinut tarkistaa.)

Jani: Pahasti kuivuu kyllä suu. Tulee mieleen joku perunapohjainen pihvi. Mutta ei se kyllä siltäkään näytä. Näyttää särkipihviltä.

Teemu: Myös joku makea elementti taustalla. Onpa paha pettymys nyt tämä.

Jani: Itsekin odotin loppuhuipennusta. Mutta jos jotain, niin annoksen määrä on kohdillaan. Ja ranskalaisetkin ovat tarpeeksi rasvaisia sekä suolaisia.

Erno: Ranskalaisten ja ison hampurilaisen myötä tulee sellainen mättöfiilis, mutta sitten pahvinen pihvi pilaa senkin.

Teemu: Ranskalaiset voisin syödä, hampurilaista en.

Jani: Voin syödä sen lopun, koska olen pohjaton kaivo.

PISTEET 

Jani: 1,4/3. Hyvä määrä rasvaranskalaisia ja muutenkin iso annos. Hampurilainen ei ollut hyvää millään mittarilla.

Teemu: 0,3/3. Tuli paha mieli. Haista Jone paska.

Erno: 0,5/3. Haikea kokemus. Legendaarinen grilli, mutta en suosittele kasvissyöjille.

YHTEENSÄ: 2,2 / 9


ARVOSTELURAADIN SARJATAULUKKO:

1. Painovoima Bites 6,75
2. Janne Ahonen 6,3
3. Cheek: Huligaani 6,1
3. Likolammen uimaranta 6,1
5. Mytäjäisten uimaranta 5,9
6. Teuvo Valo: Terveiset Lahdesta: 5,65
7. Immilän Myllykahvila 5,55
8. Nelli Nevala, Vihreät 5,4
9.  Juice & Mikko: Keskiyön erikoinen: 5,3
10. Toni Nieminen 5,2
10.  Mukkulan uimaranta 5,2
12.  Snowmen: Lahti by night: 4,95
13. Burger Mafia (Kivimaa) 4,7
14. Green Grass Cafe: 4,65
15. Sonja Falk, Kristillisdemokraatit 4,5
16. ENRP : 187 : 4,3
17. Harri Vastamäki, Suomen Kansa Ensin 4,0
18.  Arttu Lindeman: Mainstreamflownjuntti: 3,6
19. Virpi Siltala, Keskusta 3,4
20. Kariniemen Grilli 3,2
20. Möysän uimaranta: 3,2
22. Jari Puikkonen 3,1
23. Hello! Kesäterassi: 2,4
24. Jonen Grilli 2,2

Matkaraportti: Bailulinkun pyörät pyörivät lähiöön 

Lahen Aikojen järjestyksessään kolmas Bailulinkku vei matkustajat taas tutustumaan lahtelaiseen lähiöelämään. Matkalle sattui jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua, mutta miksi tunnelma oli sininen?

Ravintola Tirra täyttyy puheensorinasta, kun noin kuusikymmentä Bailulinkun matkustajaa istahtaa tuopposen äärelle odottamaan ranneketta ”jolla pääsee kaikkiin laitteisiin”. Kaikki laitteet tarkoittavat tällä kertaa bussikierrosta, joka vie ihmiset Liipolasta Tonttilaan ja sieltä Ahtialan kautta Kivistönmäelle.

Viittä vaille neljä muutama porukka juo vielä viimeisiä juomiaan sisällä. Ulkona taas tupakkaringit ovat vallanneet Loviisankadun, kun lähtökuulutus kajahtaa. Kuin ihmeen kaupalla Bailulinkun pyörät kuitenkin vingahtavat liikkeelle tarkasti kello neljältä. Aikataulu pitää heti alusta.

Viimevuotisesta debyytistä poiketen bailulinkkulaiset lähtevät matkaan ainoastaan yhden, joskin suuremman, linjabiilin kyyditsemänä. Pääluku on melko tarkkaan kuusikymmentä, järjestäjät mukaan lukien, huomattavan kokoinen porukka sekin. Bailaus bussissa selvästi kiinnostaa – täysin selvänä ei moni tosin taitanut autoon nosta.

Kuva: Jarkko Järveläinen

Ensimmäinen etappi on tänä vuonna Liipolassa, jossa auto parkkeeraa Villiruusun, yhden Lahden klassisimmista lähiöpubeista, eteen. Noin puolet hyppäävät niiaavan linjurin sisuksista ”Betonille”, toisen puolikkaan taas jatkaessa matkaansa kirjaimellisesti Huipulle.

Virallisissa prosyyreissa ei Liipolanmäellä sijaitsevaa Huippubaaria mainita, mutta viime hetken yllätyksenä Bailulinkku kulkee Villiruusun ja vanhassa kioskirakennuksessa sijaitsevan ”Huippiksen” väliä noin vartin välein.

Huippubaarin omistaja Leena Kuokkanen ottaa iloisen porukan vastaan poikansa kanssa ja piskuinen, jo neljäntoista vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt pubi täyttyy nopeasti –

terassikausikin on ylä-Liipolassa jo avattu.

”Tänä vuonna ollaan sukulaisten kanssa liikenteessä, joten toivottavasti menee paremmin kuin viime vuonna. Tai siis kun en viime vuodesta juuri mitään muista”, terassille viskiä nautiskelemaan päätynyt Kuppeni naureskelee ja kaappaa vaimonsa kainaloon.

Kuva: Teemu Lahtinen
Heidi ja Markus olivat saapuneet Paimiosta asti ja astuivat Bailuinkkuun odottavin mielin. Kuva: Teemu Lahtinen

Ensimmäiset lasilliset alkavat olemaan juotu ja Bailulinkku on käynyt Villiruusulta hakemassa seuraavan lastin janoisia matkustajia. Toki vienyt edellisiä mennessään.

Seuraavaa vuoroa odottamaan jääneellä Riina Puusaarella on takanaan pitkä kampanjointi, sillä hän on ehdokkaana seuraavana päivänä ratkeavissa eduskuntavaaleissa. Puusaari kuitenkin kieltää, että hän olisi tekemässä vielä viimeisiä ”käännytyksiä” Bailulinkussa.

”Vaalityö on jo tehty, joten nyt voi ottaa rennosti. Täällä olen vain pitämässä hauskaa.”

(Riina Puusaren äänisaalis ei tällä kertaa riittänyt eduskuntaan asti.)

Hyppäämme Puusaaren kanssa linjabiiliin ja huristamme Villiruusuulle, jonka edessä Vasemmiston vaaliteltta yrittää vielä kalastella liipolalaisten ääniä.

Kuva: Teemu Lahtinen

Villiruusussa tunnelma on unelias. Ero Huippubaarin intiimiyteen on silmin kosketeltava. Ostan tiskiltä Mallaskosken Wanha Mestari -ketjulle, johon myös Villiruusu kuuluu, paneman pilsin ja istahdan Lahen Aikojen päätoimittaja Jani Uhrmanin pöytään.

”Vähän eri meno ku viime vuonna”, tuumimme yhteen ääneen. Pitää toki muistaa, että edellisvuonna Liipola ei ollut ensimmäinen etappi, ihmisiä oli enemmän, eivätkä ne jakautuneet kahden baarin välillä. Silti epäilyttää, että onko matkustajien mieliala jotenkin blue.

Tunti ja vartti on täynnä, joten kiitämme Villiruusua, haemme lopun porukan mäeltä ja suunnistamme kohti seuraavaa määränpäätä, Tonttilaa.

Aikataulussa pysytään yhä.

Kun koko konkkaronkka on saatu autoon, niin havaitsen jotain hyvin suomalaista: muutaman rohkaisuryypyn jälkeen ihmiset ovat alkaneet löytää jutunjuurta myös uusien tuttavuuksien  kanssa ja tunnelma rentoutuu hetkessä. 

”Ehkä juuri näissä siirtymämatkoissa on tämän jutun juoni”, mietin kun Bailulinkku-veteraani Frequ kertoilee mikrofoniin Tonttilan historiasta omaan persoonalliseen tyllinsä.

”…näillä mailla ei montaa neitsyttä tainnut silloin olla”, mies naurattaa yleisöään ilmeenkään värähtämättä.

Kuva: Teemu Lahtinen

Siirtymistä siirtymään ja Pikku Hukan terassille, jossa Keijo Seppälä antaa palautetta juurikin siirtymistä:

”Mä oon ollut Bailulinkuissa mukana jo ennen Lahen Aikoja, Rooster Pubin edestä kun lähettiin matkaan. Silloin oli siirtymillekin viihdettä, visailua ja muuta, niitä vähän kaipaisin.”

Kuva: Teemu Lahtinen

Salonaukion toisella laidalla ”monitoimibaari” Triplan toimitusjohtaja Deniz Basboga ottaa bailulinkkulaisia vastaan samalla valmistautuen illan Aarne Tenkanen -show’hun.

”Ei mitään paniikkia! Tykkään kiireestä ja on kiva nähdä, että paikka on täynnä ihmisiä ympäri Lahtea”, Basboga hymyilee kilpaa miltei täyden tuvan kanssa.

Kuva: Teemu Lahtinen

Miten saman aukion laidoilla sijaitsevat kuppilat tulevat toimeen? Siihen en saa vastausta, vaikka yritän asiaa hieman kautta rantain tiedustellakin. Mutta vaikka Tonttilan ostoskeskus ehkä muutoin henkitoreissaan makaakin, niin baarit luovat selvästi elämää alueelle.

Elämässä ja kuolemassa.

Taas on aika hätyyttää matkustajia ulos lasiensa ääreltä ja jatkaa matkaa kohti tuntematonta, sillä Ahtialan Krouvi tuntuu olevan vähän jokaiselle vieras käsite. Juuri toimintansa lopettaneen Saksalan Krouvin omistajan uusi paikka on tuonut ravintolaelämän takaisin Ahtialaan, sillä vuosikausia kaupunginosa oli ilman yhden yhtäkään anniskelupaikkaa – jos ei sitten laske kesäisin ovensa avaavia Lomakeskus Lepolaa ja Herrasmannin uimarannan kahviota tai alueen pizzerioita. Emmekä me laske.

Pizzeria se on Krouvinkin vieressä, muuten Laitumen vanha ostoskeskus on nähnyt parhaat päivänsä. Ja ehkä ne huonoimmatkin jo.

Vaikka Ahtialan krouvin ikkunoita koristavat vankat kalterit, niin sisällä tunnelma on lämmin. Monella tapaa. Nopeimmat ovat jo ehtineet lavalle haastamaan paikalliset kultakurkut leikkimieliseen karaoketaistoon, kun taas kaltaiseni mattimyöhäset jonottavat tiskille pääsyä hitaasti ja paikoin limaisestikin matelevan ihmiskäärmeen hännillä.

Hänniltä bongaan myös ensimmäistä kertaa Bailulinkun kyydissä olevan Akin, jolle retki on hieman nostalginenkin.

”Tyttöystävä oli viime vuonna ollut ja tykännyt kovasti, joten nyt pääsin itsekin kokemaan Bailulinkun. Saimme onneksi lastenhoitajan. Hauska ja ystävällinen tunnelma. Ahtialasta kun olen kotoisin alun perin, niin toki Myllytupaa olisin kaivannut mukaan kierrokselle, mutta siitä on tainnut aika jättää jo vuosia sitten.”

Kuva: Teemu Lahtinen

”Ootteks te jotain hesalaisii”, oli kulunut paikallisen tivaava kysymys eräältä matkustajalta. Tilanne oli kuitenkin rauhoittunut, kun herralle selvisi millä asialla ilakoivat ihmiset ovat liikkeellä. Jotenkin hämmentävää, että moinen kyräily elää ja voi hyvin vielä armon vuonna 2019.

”Ehdottomasti”, karaoke-estradin suvereenisti haltuun ottanut Arto Nevalainen huudahtaa kysyessäni tuovatko Bailulinkun kaltaiset retket Lahtea esille hyvässä valossa.

”Kävin aikoinaan asumassa hetken verran Helsingissä ja siellä viimeistään tajusin, kuinka tärkeä ja hieno paikka Lahti on. Hienoa myös näyttää näille ulkopaikkakuntalaisille kaupungin syvintä olemusta. Täällä me asutaan.”

Huumorin kautta Lahti tutuksi?

”Huumorilla voi ja pitääkin suhtautua, kerran täällä vaan eletään. Ja mieti nyt, huomenna on vaalit, niin minkälaisia huumorityyppejä siellä on ehdolla”, Nevalainen napauttaa loppuun.

kuva: Teemu Lahtinen

On aika startata Bailulinkku vielä viimeiselle siirtymälle ennen Loviisankadulle paluuta. Matka alkaa ensimmäistä kertaa hieman myöhässä, sillä jonkun vierustoveri on kateissa ja jollain on ylimääräinen takki kainalossa. Hidasteet saadaan kuitenkin ylitettyä ilman sen suurempia ongelmia.

Pitkä päivä alkaa näkymään, ja varsinkin kuulumaan, kun päätoimittaja karauttaa ilmoille yhteislauluna Popcornin – diddididdidididii! ”Ja vielä kerran”, matkanjärjestäjän lietsova huudahdus sinkoilee linjabiilin kaiuttimissa aina viimeiseen peräpenkkiin asti.

Bailulinkku kurvaa tulipalossa osittain palaneen Mukkulan ostoskeskuksen ohi, sillä täysin tuhoutuneen Ravintola Nissen omistajat ostivat hiljattain Kivistönmäellä sijaitsevan Erikan, joka on myös meidän päätepysäkkimme.

Erika siirtyi siis Restel-ketjulta yksityiseen omistukseen ja Lahen Ajat halusi tukea paikallista yrittäjyyttä viemällä autolastillisen janoisia lahtelaisia sekä lahtelaismielisiä Erikan kosteikkojen äärelle.

Karaoke on Erikassakin selkeä vetonaula ja muutama pöytäseurue kiittelee jo tässä vaiheessa iltaa päätoimittaja Uhrmania taas yhdestä onnistuneesta retkestä. ”Mutta me jäädään nyt tänne loppuillaksi”, kuuluu iloinen huudahdus jostain Aikuisen naisen rivien välistä.

Kuva: Teemu Lahtinen

Pimeys on laskeutunut ja Bailulinkun valot kutsuvat takaisin keskustaan halajavia matkustajia kyytiin kuin tulikärpäsnaaraat siittäjiään. Päivä on ollut riemukas ja autoon astuvien kasvoilla paistaa väsynyt mutta onnellinen hymy. Sellainen joita näki aikoinaan makeistehtaille suuntautuvien luokkaretkien yhteydessä. Ei kai sitä turhaa sokerihumalasta puhuta.

Päätän Bailulinkku-raportin Frequn herkkiin sanoihin: ”Ai miksi lähdin taas mukaan? Lahen ihanat lähiöt sekä nämä vielä ihanammat kanssamatkustajat. Täällä voi tutustua uusiin ihmisiin sekä tavata vanhoja tuttuja. Toivottavasti en hävitä tänä vuonna kaulahuiviani.”

Lahti Pirates – SM-tason urheilua ilman urheilujuhlan tuntua

Kuva: Jani Uhrman

Tiesitkö, että Suomessa pelataan baseballia? Entä tiesitkö, että Lahdessa pelataan baseballia?
Vaikka kyseessä ei olekaan mikään tarkkaan varjeltu salaisuus, ei laji näy eikä kuulu medioissamme. Mikäli osaat nimetä jonkun suomalaisen baseball-joukkueen, olet varmasti ottanut asiasta selvää omatoimisesti. Jos taas tiedät nimeltä lahtelaisen baseball-joukkueen, pelaa sukulaisesi tai tuttavasi luultavasti siinä. Vaikka lajilla ei maassamme suurta jalansijaa olekaan, se ei silti poista sitä tosiasiaa, että pienet aktiiviset ryhmät tekevät hyvin innokkaasti omaa juttuaan ympäri Suomea. Lahdessa joukkueen nimi on Pirates.

Jiri-Joonas Jokela ja Kai Koskinen vaikuttavat Lahti Piratesin taustoilla. Kuva: Jani Uhrman

Baseballia on pelattu Suomessa vuodesta 1981 lähtien. Lajin keskittymisestä suurimpiin kaupunkeihimme, eritoten pääkaupunkiseudulle, kertoo omaa kieltään se, että vain kertaalleen SM-sarjan 37-vuotisen historian aikana mestaruutta on juhlittu Kehä III:n ulkopuolella. Vuonna 1994 mestaruuden pokkasi nimiinsä Riihimäen Piraijat.

Lahteen laji alkoi tekemään tuloaan uuden vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen. Lahti Piratesin perustajajäseniin kuuluva Kai Koskinen oli ollut lajin kanssa tekemisissä jo vuosituhannen alun Helsingissä poikansa baseball-harrastuksen myötä.

“Muutin Lahteen vuonna 2006. Muutama vuosi sen jälkeen otettiin liitosta yhteyttä, että mitäs jos pistäisit kaupungissa toimintaa vireille. Asia ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa johtanut mihinkään. Hieman myöhemmin asia kuitenkin nousi esiin muissakin pöydissä. Se johti siihen, että toukokuussa 2011 pyörähti toiminta käyntiin muutaman henkilön toimesta.”

Pirates oli alunperin tarkoitus perustaa omaksi seuraksi, mutta pesäpalloliiton ja baseball-liiton yhdistyttyä koettiin järkeväksi perustaa joukkue Lahden Mailaveikkojen alaisuuteen. Pirates on LMV:ssa käytännössä täysin oma jaostonsa.

“Taloudellisesti Pirates ei hyödy emoseurasta mitenkään ja joukkueen identiteetti pyritään pitämään irrallisena pesäpallosta. Viralliset asiat tietysti kulkevat Mailaveikkojen kautta”, sanoo Koskinen.

Nyt Pirates pelaa SM-Sarjassa viidettä kauttaan. Vuonna 2016 joukkue piti välivuoden kentänrakennusprojektin takia.

Kohti stadionia

Fillarinrengas rouskuttaa pieniä hiekanmuruja perjantai-illassa, kun menopelini kaartaa Kauppakeskus Karisman huomasta kohti viimeistä pätkää ennen Tonttilan Ristkarin alueella sijaitsevaa baseball-stadionia. Ounastelen kyllä sanan ‘stadion’ olevan hieman mahtipontinen kuvaamaan tätä paikkaa. Sanalle toki löytyy useita toinen toisestaan hieman poikkeavia merkityksiä, joten ehkä myös Ristkarin kenttä jonkun stadion-määrityksen kriteerit täyttää.

Olen aina halunnut käydä baseball-ottelussa. Tosin ajatukseni siitä on ollut istua suurella amerikkalaisella stadionilla täyden katsomon hurratessa, gallonan kokoinen olutmuki kädessä ja nachosta tehty sombrero päässäni. Olin varma, että tänä perjantaisena iltana ei tätä ajatusta saataisi täytäntöön. Tietämättä yhtään ottelutapahtuman palvelutasosta olin varautunut ennakkoon hakemalla Citymarketista reppuun kaksi olutta.

“Yleisöt Piratesin otteluissa on parhaimmillaan parinkymmenen luokkaa. Pääosin ystäviä, tuttavia ja hämmästeleviä ohikulkijoita”, sanoo Piratesin joukkueenjohtajana toimiva Jiri-Joonas Jokela.

Jos mielikuvat baseballista rakentuu amerikkalaiseen mielikuvaan lajista, odottaa ottelun hyvin viihteellisiä ja ympäröivän sirkuksen osuuden tapahtumissa olevan hallitseva. Mistä lajin kiinnostavuus sitten rakentuu, kun kirkkaat valotaulut ja fanituotteet puuttuvat ympäriltä? Riittääkö se?

“Mielestäni lajin hienous on verrannossa amerikkalaiseen jalkapalloon. Periaatteessa ottelutapahtuma on tempoltaan hyvin rauhallinen. Sitten kun tapahtuu, niin tapahtuu hetkessä paljon asioita”, kertoo Jokela.

Koskisen mielestä baseballin hienoin puoli on syöttäjän ja lyöjän välinen kaksinkamppailu.

“Baseballissa jännite on syöttäjän ja lyöjän välillä. Kenttä on sitten enemmänkin vain syöttäjän tukena. Pesäpallossa taas on enemmänkin lyöjä vastaan kenttä. Pidän tästä selkeästä vastakkainasettelusta.”

Kohta se nähdään. Vettä ei sada, vaan se ikäänkuin leijuu ilmassa. Toukokuinen luonto on juuri puhkeamassa loistoonsa. Sukkuloin kosteassa perjantain alkuillassa läpi vihreän eri sävyjen. Ristkarin kenttä siintää jo edessä.

Suomen ainoa

Kuva: Jani Uhrman

Törmään melkein verkkoaitaan, johon ripustettu nuoli ohjaa minut oikealle. Kuljen kentän laitaa myötäilevää polkua. Etuvasemmalle aukeaa kenttä, jolla kopittelee kahden eri joukkueen asuihin sonnustautuneita pelaajia. Kopittelu jatkuu… ja jatkuu… ja jatkuu. Olin katsonut ottelun alkavan kello 18, mutta nyt kello on jo reilusti yli kuuden. Ounastelen tämän liittyvän johonkin lajille ominaiseen ottelutapahtuman proseduuriin ja säilytän malttini. Odotan.

Ajattelen kuitenkin, että ei tämä nyt ihan hirveän yleisöystävällistä ole ilmoittaa julkisesti varsinaisesta alkamisajasta poikkeavaa kellonlyömää. Tosin se sopisi hyvin kaavaan. Ei yleisöä ole täällä muutenkaan juuri huomioitu. Tai siis mitä yleisöä.

Ottelun alkamista odotellessa tulee väkisinkin pohdittua, että kumpi tulee ensin: muna vai kana? Onko se ylimielisyyttä odottaa ihmisiä tapahtumaan, jonka eteen ei ole tehty mitään? Tai toisaalta riittääkö, että yleisön huomioi vasta sitten kun se saapuu, jos se saapuu? Vai halutaanko tapahtumaan edes ketään? Pienillä panostuksilla tapahtumasta voisi saada edes himpun verran lähestyttävämmän. Vähän musiikkia, pieni tulostaulu, pari termaria kahvia. Niillä mentäisiin jo pitkälle. Yleisön pysyminen ottelun tilanteen tasalla sekä kahveissa saattaisi houkutella satunnaisia kulkijoita paikalle toistekin.

Toisaalta ymmärrän kyllä myös Piratesin puolta tässä. Jo seuran ja joukkueen pyörittäminen vaatii runsaasti pyyteetöntä työpanosta, eikä nykymaailmassa talkoovastuut leviä kovinkaan useille harteille. Tyydytään tähän. Kenttä on jo sinänsä hyvä osoitus aktiivisesta toiminnasta, vaikka se ei stadionin määreitä ihan jokaisessa keskustelussa täyttäisikään.

Joukkueen alkuun käyttämä kenttä Lahden Pirttiharjussa ei Koskisen mukaan täyttänyt baseball-kentän mittoja ja seura tarvitsi uuden kenttäalueen käyttöönsä.

“Valmentaja Simopekka Vänskä katseli mahdollisia ja sopivan kokoisia kenttiä Google Mapsin kautta. Tonttilan kenttä löytyi ja otettiin yhteys kaupunkiin.”

Kaupungin kanssa kaikki meni sujuvasti ja kentän rakentaminen voitiin aloittaa. Avustuksia kentän rakentamiseen saatiin pesäpalloliitolta ja ylijäämä-tekonurmia kaupungilta. Muuten rakennustyöt kustannettiin baseball-yhteisön taskuista. Kentän avajaisia vietettiin elokuussa 2016 ja valmistuessaan se oli Suomen ainoa pelkästään baseballin pelaamiseen tarkoitettu kenttä.

“Lahden kenttä ei ole enää ainoa Suomessa. Käpylässä on yksi baseball -kenttä ja Myllypuroon on tulossa toinen. Meidän kenttä on tosin ainoa, joka ei ole niin sanottu yleiskenttä, vaan on pelkästään seuran käytössä. En olisi uskonut, kun Antin (Vinni) kanssa pistettiin toimintaa pystyyn, että joskus täällä pelataan vielä omalla kentällä”, kertoo Koskinen.

Game on!

Nyt kentällä tapahtuu liikehdintää siihen malliin, että ottelu saattaisi alkaa. Kotijoukkue Pirates asettuu ulkokentälle ja vierasjoukkue Helsingin Puumat lähettää kotipesälle ensimmäisen lyöjän. Puumat on ainoa SM-sarjan joukkueista, joka on ollut mukana karkeloissa alusta lähtien. Joukkueen dugoutissa (vaihtoaitiossa) keskustellaan sekä englanniksi että espanjaksi.

Kuva: Jani Uhrman

Pallo lähtee syöttäjän kädestä ja lyöjä sutaisee ilmaa. Pallo napsahtaa catcherin hanskaan. Tuomari suorittaa omat terävät rituaalinsa.

“Baseballin huipulla pallon matka syöttäjän kädestä catcherin räpylään kestää 0,35 sekuntia, joten jos lyöjä räpäyttää silmiään on hän missannut syötön. Tilanteissa pitää ennakoida”, sanoo Jokela.

Tämä ei sitten selvästikään ollut Baseballin huipulta. Pystyin seuraamaan pallon lentoa ihan silmämääräisesti ilman hidastuksia. Horinsontaalisesti tapahtuva syöttö on vain yksi baseballin ja kotoisen pesäpallon suurista eroista. Baseball on pesiksen kantalaji, josta kansallislajimme on yksinkertaistettu ja muokattu suomalaiseen mielenjuoksuun paremmin sopivaksi.

“Sanoisin, että lajit ovat luonteeltaan täysin erilaisia. Pidän sitä enemmänkin tietämättömyytenä rinnastaa näitä lajeja liikaa. Ymmärrän toki, että perehtymättömille nämä saattavat näyttäytyä hyvinkin päällekkäisinä asioina”, sanoo Koskinen.

Tosiasia kuitenkin maassamme on se, että pesäpallon juuret ulottuvat viime vuosituhannen alulle ja baseballin juuret taas sen lopulle. Mitään varsinaista valtataistelua ei siis pääse edes syntymään. Yhtälailla totta kuitenkin lienee, että pesäpallon vahvat perinteet Suomessa on yksi suurimmista baseballin laajempaa rantautumista jarruttavista tekijöistä.

“Varsinkin vanhan kansan silmissä pesäpallo on se ainoa oikea ja jopa lajin olemassaoloa maassamme kyseenalaistetaan tällä perusteella. Monella muulla lajilla ei ole tällaista luontaista “kilpailijaa”, joten sikäli tilanne ei ole meidän kannaltamme mikään hirveän helppo”, Koskinen pohtii.

Ei kultaa eikä kunniaa

Yritän pysyä laskuissa juoksujen määrästä. Aluksi tämä onnistuukin kivasti. Toisessa vuoroparissa Piratesilla tapahtuu pari ratkaisevaa virhettä ja Puumat saa kotiutusmyllyt jauhamaan. Tulostaulun puuttuessa en ole tilanteesta enää varma, enkä jaksa edes yrittää.

Kuva: Jani Uhrman

Pirates pelaa nyt siis viidettä kauttaan baseballin pääsarjassa, mutta jahtaa edelleen ensimmäistä voittoa. Siis yksittäisen ottelun voittoa. Realismi on Koskisen mukaan matkassa eikä mestaruuksia vielä havitella. Pitkälle aikajänteelle on kyllä lyöty ainakin suuntaa antavia kilpailullisia ääriviivoja.

“Tavoitteet on kasvattaa kilpailurutiinia ja toisaalta pienentää tasoeroa muihin joukkueisiin nähden. Pyrkimys tulisi olla pelaamaan kaikki 9 inningiä otteluissa.”

Sääntöjen mukaan juoksumääriä tarkastellaan viidennen ja seitsemännen vuoroparin jälkeen. Jos ero on tuossa vaiheessa liian suuri ottelun mielekkään jatkamisen kannalta, keskeytetään ottelu siihen. Näillä säännöillä pyritään estämään tuloksellisten erojen repeämistä liian suuriksi.

“Me annetaan mestarijoukkueisiin nähden liikaa tasoitusta sillä, että meidän syöttäjämme olisi heillä ihan korkeintaan kakkos- tai kolmossyöttäjiä. Meillä ei ole Suomenkaan tasolle huippusyöttäjiä, jotka toisivat mukanaan variaatioita. Nyt kun vastustaja katsoo meidän kaksi syöttöä, he tietävät jo mitä sieltä on tulossa. Totta kai pitkässä juoksussa tavoitteena on saavuttaa myös menestystä ja olisi kiva, että Pirates taistelisi Suomen mestaruuksista. Tämän hetkisellä materiaalilla se vaan ei ole realismia”, sanoo Koskinen.

Tällä hetkellä Piratesin listoilla on 30-40 jäsentä, joista aktiivisia on 15. Uusien pelaajien rekrytoimiseen on jatkuva tarve.

“Tarve uusille pelaajille on jatkuva. Meillä ei ole Lahdessa isoja baseballin suurmaista muuttaneita yhteisöjä ja olisi hyvä kun pelaajat saataisiin tutustutettua lajiin nuorempana. Hyvin moni aloittaa lajin vasta aikuisiällä ja se tietysti rokottaa kehittymisen lisäksi myös lajirutiinia. Olisi hienoa kun jo valmiiksi kovan heittokäden omaavia pesäpalloilijoita saisi innostumaan enemmän myös baseballista”, toivoo Koskinen.

Akuutista pelaajatarpeesta kertoo hyvin se, että myös allekirjoittanutta yritettiin rekrytoida joukkueeseen kesken haastattelun.

Junioritoimintaa ei ole saatu pienistä ponnistuksista huolimatta Lahdessa jalkeille. Junioritoiminnan puuttuminen on Koskisen mukaan yksi suomalaisen baseballin suuria haasteita.

“Suomessa oli lajin junioritoimintaa 2000-luvun alussa ja sen jälkeen se hyytyi. Nyt on taas pari junnukuviota pääkaupunkiseudulla. Kun toiminta lepää vain parin seuran harteilla, on juniorijoukkueisiin otteluiden puutteen takia hankala puhaltaa kunnolla tuulta purjeisiin. Jos on yksi tai kaksi juniorijoukkuetta, on kilpatoimintaa pakko lähteä hakemaan ulkomailta. Siinä taas tulee resurssit vastaan.”

Peli jatkuu aina seitsemännen vuoroparin loppuun saakka, jonka jälkeen ottelu julistetaan lukemissa 12-23 ratkenneeksi. Puumat siis avasi kautensa voitolla. Pirates taas jäi yhä metsästämään SM-sarja -uransa ensimmäistä voittoa. Ottelun alun viivästymiseenkin löytyi myöhemmin syy www.baseball.fi -sivustolta.

Kuva: Jani Uhrman

“Usvainen keli, mutta lähes sateetonta. Ottelu alkoi hieman myöhässä, kun vierasjoukkueen valmentajan autosta loppui polttoaine ja tuomarikin oli hänen kyydissään.”

Että sillä lailla. Vahvaa puuhastelun makua kyllä. Silti, tai ehkä juuri siksi, kiinnostukseni heräsi. Menen uudestaan. Seuraavalla kerralla otan tosin ruutupaperia henkilökohtaisen tulospalvelun ylläpitämiseksi ja pari ekstra-olutta reppuun.

Keittolounas: Piano Paviljonki – ”Lounas on katettu kannelle kolme” 

Kuva: Teemu Lahtinen

Kesä on ovella ja Lahden satamakin alkaa hiljalleen heräilemään horroksestaan. Keittolounas-kohteita satamassa piisaa sesongin aikana aina ravintolalaivoista makasiinikahviloihin, mutta Lahen Ajat käppäili alueen toiselle laidalle ja astui Piano Paviljongin ovista sisään. Paviljongin, jossa en syystä tai toisesta ollut koskaan aikaisemmin käynyt.

Olenko huono lahtelainen?

Kuva: Teemu Lahtinen

”Ei se ole koskaan auki”, olen kuullut useammankin suun valittavan. Nyt Piano oli kuitenkin auki ja lounastajia istui ulkoruokinnassa pukumiehistä vanhuksiin – yksi vanhuksista laahusti terassin ohi miltei ilman (syntymä)pukua. Se on kesä nyt.

Kesäiseltä Pianon terassilla tosiaan tuntui, kun aurinko mollotti pilvettömältä taivaalta satama-altaaseen ja Kanavan Panimon hanoista valutettu Vadelmagose pisti naaman happamaksi just eikä melkein.

Juomalinjastoon oli myös tyytyminen, sillä lihatonta keittolounasta ei meille tarjolla ollut.

Kuva: Teemu Lahtinen

”Hyvillä ilmoilla Piano on varmasti lähimpänä Las Palmasin rantaravintoloita, mihin Lahessa on mahdollista päästä. Räntäsateilla täällä ei sitten tee hevonvittuakaan”, päätoimittaja Uhrman sanaili lokkiarmeijan pitäessä huolen taustamölinästä.

Omat mielikuvat lentelivät taasen Karibian-risteilylle, jossa kannella kolme mitellään shuffleboard-mestaruudesta katkeraan loppuun asti.

Kaihinen silmä silmästä, tekohammas hampaasta.

Piano Paviljonki on siis jonkinlainen aurinkoterassin ja kansibaarin sekoitus. Päivisin lounastetaan ja iltaisin lipitellään viiniä – säävarauksella toki, sillä Vesijärven päällä killuvan terassin kautta Piano elää. Tai kuolee.

Kuva: Teemu Lahtinen

Kyllä minä voisin Pianossa käydä oluella toistamiseenkin ohikulkumatkalla. Varta vasten en ottaisi asiakseni lähteä (kuten en satamaan muutenkaan), sillä loppujen lopuksi paikka on jotenkin kliininen. Tylsä. Kun sijainti ja sen mahdollistama miljöö ovat noinkin jiirissä, niin haluaisin nähdä Piano Paviljongin ”laiturilla” vaikkapa elektronisen musiikin päiväklubeja, juomatastingejä, street foodia… Jotain sellaista, mitä satamasta uupuu.

Noh, ehkä uudet vetäjät (näitä on ilmeisesti paikan historiaan mahtunut) tuovat Pianoa hieman enemmän vuoteen 2019.


Piano Paviljonki

pianopaviljonki.fi/fin

Lahden satama

toukokuu 2.5.-31.5.
ma-pe 11:00-18:00 | lounas 11:00-15:00
la 12:00-18:00 | brunssi 12:00-15:00

kesäaika 1.6.-31.8.
lounas ma-pe 11:00-15:00
lauantaibrunssi tarjolla klo 12:00-16:00

ma-to 11:00-20:00 (22:00, säävaraus)
pe 11:00-21:00 (23:00, säävaraus)
la 12:00-21:00 (23:00, säävaraus)
su 12:00-18:00 (20:00, säävaraus)

Lahen Levyt: Kill the Romance: For Rome and the Throne – Ammattimaista turauttelua?

Lahen levyt -juttusarjassa tutustutaan lahtelais(mielis)iin julkaisuihin, jotka ovat tavalla tai toisella jättäneet jälkensä kaupungin musiikkihistoriankirjoihin.

Melodinen death metal. En ole ikinä ymmärtänyt tuota termiä. Eivät melodista death metalia, melodeathia, soittavat yhtyeet juuri koskaan edes kuulosta death metalilta. Toki poikkeuksia varmasti löytyisi jokunen, jos olisin ikinä jaksanut kaivautua Carcassin ruhoa syvemmälle. Nyt siihen tulee kuitenkin muutos Kill the Romancen For Rome and the Throne -kakkosalbumin (2011) ajaksi.

Tai noh, onko Kill the Romance sitten miten tyylipuhdasta melodic deathia? En oikeasti tiedä, joten kertokaa.

Jo levyn avaava nimikkobiisi kertoo minulle kaiken olennaisen: lahtelaisten ”death metal” kuulostaa yhdistelmältä jenkkien muka-rankkaa metalcore-itkemistä (tukka väärinpäin -tyyliä, ei INTEGRITYÄ) ja perisuomalaista Sentenced-jollotusta. On puhdasta laulua ja murinaa, on tilutusta, on juustoista melodiaa… Tee tierättee. Varmasti myös atthegatesit on kuunneltu puhki treenikämpällä, mutta lopputulos on vesitetty versio ”Göteborg-soundista”. Vesijärvitetty?

Avalanche lähtee napakasti käyntiin jopa nu metal -hengessä sillä alun ”jau jau” -huudahdukset ja vokaalien pomppiva rytmitys tuovat mieleen Disturbedin. Huh!

Ja sitten tilutellaan. Ja kitarasooloa. Ja vähän ärinää. Ja paljon mahtipontista kertosäettä. Yksikään elementti ei suoranaisesti häiritse, joskaan ei myöskään sytytä millään tasolla. Tuhat tusinassa, vai miten monta metallibändiä Suomesta nyt löytyikään.

Haukkasin aivan liian suuren palan Kill the Romancen kohdalla. Nostan valkoisen lipun ylös ja myönnän, etten vaan ymmärrä tästä yhtään mitään.

Lahtelaisviisikon viimeiseksi jäänyt julkaisu on selvästi taiten tehty. Soittajat osaavat hommansa, tuotanto on ammattimaisen kuuloista ja graafinen puolikin näyttää juuri siltä, miltä Eurooppaan pyrkivällä suomibändillä noin ylipäätään. Onko se sitten kehu vai haukku? En tiedä, mutta For the Rome and Thronen jälkeen yhtye pisti pillit soitinpussiin (2013) ja Eurooppa jäi valloittamatta. Kuten minun sydämeni.

Arvosteluraadin suuri vaalipaneeli

Eduskuntavaalit ovat aivan nurkan takana ja vaikka Lahen Ajat pysyttelee poliittisesti (miltei) puolueettomana, niin jollain tavalla halusimme nostaa vaaleja pinnalle. Ehdokkaiden ulkoisiin habituksiin pureutuva ”naamaraati” onkin toteutettu pilke silmäkulmassa, emmekä halua kannustaa lukijoita tekemään äänestyspäätöksiään tämän tekstin perusteella.

Jutussa esiintyvät ehdokkaat pääsivät/joutuivat raatimme finaaliin tiukkojen esikarsintojen kautta.  Tiukkuus tarkoittaen sitä, että laitoimme kaikki lahtelaiset ehdokkaat riviin ensimmäisen googlehaun tuottaman kuvan mukaan ja pisteytimme heidät pelkkien kuvien perusteella. Alkusarja kamppailtiin vain yhden kuvan perusteella ja neljää finalistia ruodittiin sitten laajemman Google-haun kautta. Nimiä, puoluetta tai mitään muutakaan ei paljastettu etukäteen. Ne tiesivät, ketkä tiesivät. Loppukisaan valittiin kolme ehdokasta ”tositarkoituksella” ja yksi huumorivaihtoehto. Voitte itse päätellä, kuka on kuka.

Vieraaksi saimme ”pärstäkerroinraadin” teemaa kunnioittaen kauneusalan ammattilaisen Miia Tannerin, joka pyörittää sukunimeään kantavaa kauneussalonkia Rautatienkadulla.

Ja finalistimme, olkaa hyvät…


Harri Vastamäki, Suomen kansa Ensin

Raadin esikarsinnassa näkemä kuva

Jani: Kuvan perusteella hänellä on kaksi puolta. Tai siis saattaa olla.

Teemu: Persulta näyttää, ei jätä juuri arvailuille varaa. Toki voisi olla myös liivijengiläinen, sellainen vanhemman koulukunnan.

Jani: Kyllä, tai sitten vankilan sosiaalityöntekijä…

Teemu: …joka on itsekin kulkenut ”kovan reitin” nykyiseen asemaansa. Eipä tosin toi rajat kiinni -aspekti estä sitä, ettei hän voisi olla myös sosiaalityöntekijä. Toivon tietty, ettei näin ole.

Jani: Viikset vetävät viikseen, eli hän voisi olla myös ”nallekarhuhomo” naamakarvoituksen perusteella.

Teemu: Totta! Selkä täynnä paksua mustaa, tai jo hieman harmaantunutta, karvaa, joka kimaltelee öljystä.

Miia: Kyllä mä vähän haluaisin mursumiestä freesata, aivan liian resuisen näköinen näinkin virallisessa yhteydessä.

Jani: Kuva on muuten napattu Etelä-Suomen Sanomista, että lehteenkin on päästy.

Teemu: Taitaa olla Hakkapeliitta-patsaalta napattu, jossa on ollut pari näitä Marco de Witin, eli Cacca-Marcon, ”skriimiporukoiden” kokoontumisia. Kunnon uuvatteja kyllä koko sakki.

Jani: Otetaanko sitten pistekierros, minä voin aloittaa.

Arvosanat

Jani: Jos ajatellaan ihan puhtaasti eduskuntahommaa, niin… Joka vaalipiiristä varmasti tarvitaan se yksi tai kaksi huumorihakkaraista. Mutta jos niitä alkaa olemaan liiankin kanssa, niin kyllä se sitten jo vahingoittaa eduskunnan uskottavuutta. Jos sellaista nyt ylipäätään enää on. Selvästi tälle porukalle Suomi merkitsee paljon, mutta väärällä tavalla. Pisteet Kummeli-arvosta.

1,2 / 3

Teemu: Mä oon siinä mielessä samaa mieltä sun kanssa, että liika voi olla liikaa. Mutta esimerkiksi tää kyseinen tyyppi näyttää huumoriukolta ja jos sellainen pääsee eduskuntaan, tai sellaiset, niin se tekee tästä öyhöttäjäporukasta vielä idiootimman oloisia.

1,5 / 3

Miia: En mä kyllä pysty ottamaan mitenkään päin vakavasti tuollaista tyyppiä. Ja tosiaan, jos siellä alkaa olemaan liikaa näitä pellekerholaisia, niin ei se ole hyvä asia. Vaikka ne joskus hyvät naurut tarjoavatkin. Edes jotain pientä luotettavuutta pitäisi ehdokkaasta herätä.

1,2/3

YHTEENSÄ: 4,0 / 9


Nelli Nevala, Vihreät

Raadin esikarsinnassa näkemä kuva

Jani: Mehän olemme puoluetovereita, että olen hieman jäävi arvostelemaan.

Teemu: Mutta sähän et äänestänyt Nevalaa finaaliin, joten pidit tietyn hajuraon ”omiisi”.

Jani: No joo, totta. Eipä nämä Googlen kuvat paljoa eroa tuosta virallisesta kuvasta. Hyvin tasaista suorittamista.

Teemu: Niin, hän on hän. Olen ehkä ainakin vilaukselta nähnyt Nellin jossain mun järjestämässä oluttapahtumassa ja nyt kun mietin, niin olemme ehkä myös Instagram-tuttuja. Ei ihme, että äänestin tutun näköistä ihmistä jatkoon.

Jani: Mietin tässä, että onko hän hieman liian nuori ja turmeltumaton vielä eduskuntaan.

Teemu: En tiedä nyt näin pelkän kuvan perusteella tarkkaa ikää, mutta vissiin vähän päälle kaksikymmentä. Ei sillä ole mulle väliä. Ja jos eduskunnan pitäisi olla läpileikkaus kansasta, niin kyllähän siellä nuoriakin ihmisiä pitää olla.

Jani: Voiko olla liian nuori?

Miia: Kyllähän se riippuu ihan henkilöstä itsestään.

Jani: Mutta pitäisikö olla kokemusta enemmän ihan elämästä ja asunut ehkä useamman vuoden pois äidin helmoista? En minä tiedä. Varmasti Nelliltä kyllä se pedantti eduskuntatyö luonnistuu, ei siinä.

Teemu: Monella on yhä se käsitys poliitikoista vanhoina äijinä. Voin vaan kuvitella, miten monella menee verenkeitin päälle nuorista, ja varsinkin nuorista naisehdokkaista. Se on ihan hiton hyvä juttu. ”Sota on muutosta…” Diversiteettiä pitää olla eduskunnassa, iässäkin.

Miia: Pojankloppihan toi Janikin on vielä politiikassa, heh.  Ja olen samaa mieltä, että monen ikäisiä ihmisiä pitäisi olla edustamassa monen ikäistä kansaa.

Jani: Kyllä, kyllä. Hyvä pointti on myös se, että kun kaikkia ei voi ikinä miellyttää, niin pitää tehdä kompromisseja. Jos on useammasta ikäryhmästä kompromissin tekijöitä, niin myös se juuri opiskelunsa lopettanut tai ensiasuntonsa ostanut edustaja voi saada paremmin mielipiteitään esille. Onhan se melko mahdoton tilanne, jos eläkeikäiset kahdeksannen kauden rivipoliitikot päättävät nuorten asioista.

Arvosanat

Teemu: Miellyttävän, ”oikealla asialla olevan” ja tutun näköinen ihminen, ehkä tuttu myös jostain olutkinkereistä.

1,8/3

Miia: Kaunis ja huoliteltu. Molemmat seikat herättää luottamusta. Myös pehmeän ja helposti lähestyttävän näköinen nainen.

1,8/3

Jani: Vaikka tunnen henkilön, niin yritän nyt osata arvostella vain kuvia. Nuori ihminen kun on kyseessä, niin mennään tämmöisellä kouluanalogialla: ei kympin tyttö, joka on jo vähän liian nörtti lähestyttäväksi. Vaan juuri se ysin tyttö, joka hoitaa hommansa aina hyvin, mutta jonka kanssa voi älyllisesti keskustella. Trendikkäästi myös ”likaisen näköistä” väriä päässä.

1,8/3

Teemu: Löytyy myös kipparihattua ja R/H-paitaa.

YHTEENSÄ: 5,4 / 9


Sonja Falk, Kristillisdemokraatit

Raadin esikarsinnassa näkemä kuva

Jani: Täältähän löytyy monelta aikakaudelta kuvia. Tai ainakin näyttää siltä.

Teemu: Nyt pitää sanoo, ettei herätä mitään tuntemuksia. Hän näyttää poliitikolta, sellaiselta harmaalta massapoliitikolta. Tanttamainen tyyli, neutraali kampaus, enkä voi sietää karvakauluksia takeissa.

Miia: Poliittisesti korrekti hius.

Jani: Mulla tulee rauhoittava tätifiilis alkuun, mutta se ei kanna ihan loppuun saakka.

Teemu: Tossa yhdessä kuvassa lähtee selvästi yläfemmat menemään, joten pientä yritystä on räväkkyyteen.

Miia: Rauhallinen ”kyllä nää hoidetaan” -tyyppi, joka kuitenkin osaa tiukan paikan tullen ärähtää.

Jani: On siellä lempeyttäkin. Eli ei kuitenkaan sellainen kylmä poliitikko. ”Tein juuri pannukakkua. Tulkaa syömään, niin kerron teille samalla politiikasta, tai jumalasta.”

Miia: Mä oon ihan samaa mieltä! Nään ton skenaarion.

Jani: Hyvin opeteltu hymy, mutta onko hänellä kuitenkaan aina niin kivaa?

Teemu: Totta, ihan sama hymy joka kuvassa. Osaava brändivalmentaja ollut, joka on onnistunut brändäämään hänet tylsäksi.

Miia: Helmikorutkin on vähän täti.

Teemu: Ei sillä, ymmärrän toki, että tietynlainen tylsyys herättää monissa luottamusta. Vaihdapa tohon tilalle tribaalipaita ja metrohousut!

Arvosanat

Miia: Jaa-a, tää on paha. Googlen kuvakavalkadi muutti mun mielipiteitä. Kyllä mä silti pistän tälle hyvät pisteet.

2/3

Jani: Nyt kun näitä kuvia näki enemmän, niin pääsen kiinni siihen Teemun mainitsemaan poliitikon ulkonäköön. Opetellun näköistä poseeraamista, mutta kun tiedän henkilön ennalta, niin löytyyhän sieltä se pullan tuoksuinen äitihahmokin.

1,5/3

Teemu:

1/3

YHTEENSÄ: 4,5 / 9


Virpi Siltala, Keskusta

Raadin esikarsinnassa näkemä kuva

Jani: Olisiko pitänyt valita joku muu!?

Teemu: Ei, varsinkin toi kolmas kuva on kyllä kunnon tykittelyä.

Jani: Aikuislukion luokkakuvasta napattu.

Miia: Hän voisi olla myös sen luokan opettaja ulkonäön perusteella.

Teemu: Tulee mieleen myös joku kypsempien neitien tai rouvien missikisa. Jotenkin vähän jämähtänyt tyyli. Ysärin alkua tarjoaisin.

Miia: Tästä löytyy sitä pullan tuoksua.

Jani: Nyt jumittuu katse kyllä tähän yhteen kuvaan. Virpi voisi aivan hyvin olla vetämässä karaokea päivähönöissä Tonttilan Pikku Hukassa. Aikuinen nainen mä oon…

Teemu: Mähän valitsin hänet jatkoon drinkkikuvan perusteella, joten täysin mahdollinen skenaario. Monipuolinen ehdokas sinänsä, kun on pullaa ja päiväkännejä.

Miia: Onko se hyvä vai huono juttu?

Teemu: Poliitikolla ehkä huono. Tälle raadille hyvä.

Jani: Muahan ei saatu drinkeillä huijattua. Sitä en tiedä, miten pahaisia viinapirulaisia te oikein olette…

Teemu: Hep!

Jani: Olisiko hän kuvien perusteella sitten hyvä poliitikko? Kyllä mun mielestä.

Teemu: Miksei. Yksi kuva on ehkä enemmän paikallispoliitikko, toinen taas kansanedustaja.

Miia: Niin on joo.

Teemu: Mulla herää hänestä tunne, ettei meidän poliittiset näkemykset, tai monet muutkaan näkemykset, yksinkertaisesti kohtaa.

Miia: Mulla on ihan sama fiilis.

Jani: Ei tämä minunkaan ehdokas kyllä ole, vaikka hänellä drinkin sijaan olisi Jallu-pullo edessään.

Miia: Vähän hämää, kun ei oikein saa kiinni mistään. Liian erilaisia kuvia. Edellinen oli niin tasainen.

Arvosanat

Jani: Mulle jäi se Tonttila vaan päähän pyörimään. En äänestäisi.

1,1 / 3

Teemu: En äänestäisi itsekään, mutta drinkkikuvan takia enemmän kuin edelliselle.

1,2 / 3

Miia: Liian muuttuva nainen. En tiedä uskoisinko vai en.

1,1/3

Teemu: Poliittinen kameleontti.

YHTEENSÄ: 3,4 / 9


ARVOSTELURAADIN SARJATAULUKKO:

1. Painovoima Bites 6,75
2. Janne Ahonen 6,3
3. Cheek: Huligaani 6,1
3. Likolammen uimaranta 6,1
5. Mytäjäisten uimaranta 5,9
6. Teuvo Valo: Terveiset Lahdesta: 5,65
7. Immilän Myllykahvila 5,55
8. Nelli Nevala, Vihreät 5,4
9.  Juice & Mikko: Keskiyön erikoinen: 5,3
10. Toni Nieminen 5,2
10.  Mukkulan uimaranta 5,2
12.  Snowmen: Lahti by night: 4,95
13. Green Grass Cafe: 4,65
14. Sonja Falk, Kristillisdemokraatit 4,5
15. ENRP : 187 : 4,3
16. Harri Vastamäki, Suomen Kansa Ensin 4,0
17.  Arttu Lindeman: Mainstreamflownjuntti: 3,6
18. Virpi Siltala, Keskusta 3,4
19. Möysän uimaranta: 3,2
20. Jari Puikkonen 3,1
21. Hello! Kesäterassi: 2,4

 

Rahan monttuun heittämisen LIVE-seuranta: Betonipenger-erikoisnumero

Huhtikuun alun puhuttanein kaupunkiuutinen Lahdessa oli ehdottomasti se, että kaupunki aikoo taas syytää mäkimonttuun rahaa. Katsomo-alueelle pitää nimittäin tehdä betonipengerrys, jotta siellä olisi turvallisempi väijyä yleisötapahtumia. Tämän operaation vaatimattomaksi hinnaksi ilmoitettiin karvan verran yli miljoona euroa. Tässä ei valitettavasti ole mitään uutta. Monttuun ja mäkiin on vuosien saatossa panostettu niin paljon, että moni muu rahareikä tuntuu hyvin olemattomalta.

Suurimmat jälkilöylyt asiassa nostatti se, että hankinta oli tehty viranhaltijapäätöksenä. Kumileimasimet olivat siis viuhuneet ilman, että asiasta oli kysytty päättäjien mielipiteitä. Näin on vissiin tavattu toimia näissä Hiihtostadionin “pienemmissä korjaustöissä”. Enhän toki itsekään kysy kotoa lupaa saanko ostaa salmiakkisen “vanhan auton” kassalta asioidessani kaupassa.

Penger kuitenkin näyttää peruuttamattomasti tulevan ja siitä lienee turha kitistä. Kannattaa ennemminkin keskittyä siihen, että toimintamallit näissä päätöksissä saataisiin aiheesta auenneen keskustelun myötä uudistettua.

Miksi mäkimonttuun ylipäänsä syydetään edelleen tällaisia summia? Jos miljoona penkereistä on pikkusumma ja sellaisia hankitaan kuin vessapaperia, niin millaisista summista sitten tarvitsee useamman leiman päätöksen sinetöimiseksi?

Ja eikö tämä Pohjoismaisten hiihtolajien polku ole muutenkin jo aikalailla kuljettu? Aino-Kaisa Saarisen kisat talvella osoitti, että ketään ei oikeasti kiinnosta. Jossain kabineteissa vielä haikaillaan MM-kisojen perään. Olisihan se kivaa. Sitten kun Lahdelle voitaisiin seuraavan kerran moiset bakkanaalit myöntää, ei taida enää kiinnostaa niitäkään muutamaa helmikuussa katsomoon vaivautunutta.
Niin se keksi vaan murenee ja maailma muuttuu Ainoseni. Hesari kertoi talvella artikkelissaan Suomessa olevan 45 aktiivista kilpahyppääjää (juttu HS:n maksumuurin takana). Kuinkahan suuri prosentti näistä treenaa Lahdessa? Aika kovia panostuksia joka tapauksessa riutuvan lajin suorituspaikkoihin.


Jos mäkihyppy ei enää ole massatapahtuma, niin monttubileisiin voidaan tuoda massoja muilla keinoin. Niinkö? Kaupungissa kriittiset vuotensa viettänyt vainelämää -ohjelman nuorisomusiikkimies Tiihonen piti syksyllä 2018 uransa päättäjäiskarkelot montussa. Megalomaaniset lavarakenteen kasattiin sinne haastavaa miljöötä uhmaten ja mäkimonttu paistatteli pari viikkoa julkisuudessa. Mukana oli paljon retostelua ja veikkaisin, että kassakone olisi kilissyt kustannustehokkaammin, jos keikka olisi järjestetty vähän helpommassa ympäristössä.

Sitä edellisen kerran montussa oli megatapahtuma 90-luvun alkumetreillä, kun teinityttöjä villinnyt New Kids On The Block juuttasi siellä konserttonsa ilmoille. Samassa rytmissä seuraavaa megatapahtumaa voidaan siis odotella järjestettäväksi jossain 2040-luvun puolivälin tietämillä. MM-kisat tänne saadaan seuraavan kerran aikaisintaan 2030-luvulla. Tässä olisi siis ihan hyvä aikaa korjailla pengerryksiä vähän rauhallisemmassakin tahdissa, jos tarpeelliseksi katsotaan.

Kun me nyt kuitenkin saadaan kaupunkiin uudet huikeat penkereet oikein betonista, niin voisiko sitä jotenkin hyödyntää? Mehän voisimme perustaa Lahden oman ’walk of famen’, jonne paikalliset suurmiehet ja -naiset voisivat käydä tallentamassa käden- ja jalanjälkensä. Omansa voisivat käydä ikuistamassa esimerkiksi Mulkku Puikkonen, Jari Litmanen, Pasi Viheraho, Marko Jantunen, Jarmo Kärnä, Jaakko Parkkali ja Reijo Salminen. Siinä riittäisi puolalaisilla ihmettelemistä ja arvuuttelemista vähän suurmäki-selfieitä pidemmäksi aikaa.

Sinänsä lahtelaisten päättäjien rakkaudessa mäkihyppyä, ja varsinkin tuota homeista hyppysuppaa kohtaan on jotain hyvin pelottavaa. Jos mäkihypyn kiilto miljoonaehostuksia selittävänä tekijänä alkaa pikkuhiljaa himmetä, on tilalle nyt keksitty väkisin nämä oletetut megatapahtumat, joita ei siis ole. Hyppyrimäkiä tulisi pitää niiden kuuden käyttäjän vaatimassa kunnossa ja lakata korjailemasta stadionia jatkuvasti haaveena taivaanrannassa siintäviä MM-kisoja tai megatapahtumia varten. Koko stadionkompleksia pitäisi ruveta kehittämään nimenomaan kansan viihtymisen ja ympärivuotisen matkailun vinkkelistä. Sillä olisi varmasti piristävämmät ja kestävämmät vaikutukset alueelle kuin siinä, että kaupunki syytää jatkuvasti miljoonia kaivoon korjaustöinä ja kisatappioina.

Kaupungin pohjoisosiin Mukkulaan on käsittääkseni myös ehostettu 15 000 henkeä vetävä tapahtumapuisto, jonne saattaa huvilupakin joskus irrota. Itse olen jäänyt pari keskustelua käytyäni sellaiseen käsitykseen, ettei monttuun sellaista välttämättä kovin helposti irtoa. Vaikka betonilla vähän pengerretäänkin.

Mukkulan tapahtumapuiston tämän hetken ainoan asiakkaan Summer Upin jatko on vaakalaudalla. Mitä jos koitettaisiin ensin täyttää se 15 tuhannen puisto ja ruvetaan sitten vasta täyttämään monttua (pun intended).

Cocktail Club Lahti – perinteet kasvavat murroksesta

”Pistä joku kiva kirpsakka drinkki, yllätä mut!”

Jos olet ikinä käynyt yökerhossa, niin olet varmasti kuullut moisen pyynnön baaritiskillä. Useasti lasiin isketään perinteinen juomasekoitus kuten Kelkka tai halpaan giniin tehty g&t.

Mutta entäpä jos tiskin takana olisikin kivenkova ammattilainen, joka muutamalla täsmäkysymyksellä pystyisi taikomaan juuri sinun makuhermoihisi iskevän cocktailin? Ei siis drinkin, vaan nimenomaan cocktailin.

Cocktail Club Lahti pyrkii juuri siihen. Siihen, että asiakkaalle valmistetaan oikeanlainen juoma, oikeanlaisista raaka-aineista. Enemmän Old Fashionedia, vähemmän kossucolaa.

Mika Aromaa, vas. ja Albert Hytönen, oik. puimassa uusia juomia

Mutta mikä on Cocktail Club Lahti. Keitä he ovat? Ja ennen kaikkea mitä he tekevät? Lahen Ajat päätti ottaa selvää ja istutti klubin varapuheenjohtaja Albert Hytösen sekä ”rivijäsen” Mika Aromaan Seurahuoneen Bar & Bistron nurkkapöytään saadakseen vastauksia.

Tiivistäkäähän jo kaksikymmentävuotiaaksi ehtinyt klubi muutamaan lauseeseen?

Albert (baarimestari, Bar & Bistro Seurahuone):
Tässä on nyt kyllä niin väärät ihmiset vastaamassa, heh. (*Ville, haluatko tulla kertomaan?*) Klubin tarkoitus on ollut siis alusta asti kehittää ja tukea baarimestareiden toimintaa. Kouluttaminen on myös tärkeä osa meidän toimintaamme.

Mika (baarimestari, Butcher & Banker): Toki myös verkostoitumista alan toimijoiden kesken. Yhteisöllisyyttä.

Onko CCL siis vain ammattilaisille suunnattu?

A: Kyllä, vain ravintola-alan ammattilaisille; baarimestareille, ravintolapäälliköille, kokeille, tarjoilijoille, opettajille… Opiskelijat ja alalla jo lopettaneet mukaan lukien. Jäseneksi ei siis pääse ihan kuka tahansa, vaan pitää olla työkokemusta alalta sekä kaksi suosittelijaa.

Onko alkuperäisjäseniä yhä mukana toiminnassa?

A: Muutama taitaa olla. Perustajajäseniäkin.

Klubin nimi viittaa vahvasti Lahteen, joten onko lahtelaisuus yksi jäsenyyden ehdoista?

A: On meillä jäseniä, jotka asuvat muualla, mutta lähtökohtaisesti jengi on Lahden alueelta. Ei tätä ole sinänsä edes markkinoitu muualle, ja koulutukset sekä tapaamiset ovat aina Lahdessa, joten helpompi näin.

Ovatko nuo mainitsemanne koulutukset tarkoitettu pelkästään ammattilaisille vai onko kuluttajilla myös mahdollista päästä teidän oppiin?

A: Ei ole kuluttajilla ainakaan vielä mahdollista päästä oppiin.

M: Siitä on ollut kyllä puhetta, että miksei laajennettaisi toimintaa.

A: Enimmäkseen me kuitenkin koulutamme omaa jäsenistöä. Meillä käy paljon myös maahantuojia sekä brand ambassadoreja kertomassa uutuuksista ja pitämässä luentoja.

Teidän pitänee varmasti päivittää myös omia tietopankkejanne jatkuvasti?

A: Ehdottomasti. Usein parhaita koulutustilanteita ovat ne keskustelut varsinaisen koulutustilanteen jälkeen. Silloin tieto vaihtaa omistajaa luonnollisesti esimerkiksi lasin äärellä.

Jatketaan hieman Lahti-teemasta. Lahtea pidetään ehkä enemmän kossuvissy ja tuoppi -kaupunkina, mutta se ei taida olla koko totuus? Minkälainen cocktailpitäjä Mastokaupunki on?

M: Kehittyvä.

A: Nimenomaan. Minä en tiedä, mitä täällä on tapahtunut vaikka viisi vuotta sitten (Hytönen on muuttanut kaupunkiin 2017, toim. huom.), mutta jos puhutaan parista viime vuodesta, niin isoja harppauksia on otettu. Ja eteenpäin mennään jatkuvasti. Varsinkin nuoret haluavat kokeilla kaikkea uutta ja menevät maku edellä – ei niinkään enää känni mielessä. Oikeastaan aina kun ilmestyy uusi juomalista, niin porukka tykkää käydä sen heti läpi.

Sama ilmiöhän jyllää myös olutpuolella. Ja miksei tislekin. Miten usein muuten teillä uudet listat ilmestyvät?

M: Butcherissa ei ole selkeää linjausta asiasta, mutta pyritään ainakin kolme kertaa vuodessa luomaan uutta. Runkolista pysyy, mutta sen sivuun ilmestyy tasaisin väliajoin yksilöllinen talon sisällä tehty lista.

A: Seurahuoneella vaihtuu neljä kertaa vuodessa. Voi olla myös tiettyjä kausinostoja.

Näkyykö teidän kädenjälkenne miten vahvasti cocktaillistoissa?

M: Ylhäältä tulee käsky, että mitä niihin on mahdollista käyttää. Muuten se luominen on täysin henkilökunnan aikaansaannos. Ei mitään listaa olisi, jos joku ei aktiivisesti sen eteen tekisi töitä.

A: Meillä on vain taivas rajana. Ja ehkä vähän myös henkilökohtaiset rajoitteet. Eli meidän baarimestarit päättävät yhdessä, että mitä käytetään ja mitä tehdään.

Onko Lahdessa teidän työpaikkojen lisäksi muita baareja, josta saisi kunnon cocktaileja?

A: Ei oikeastaan. En halua missään nimessä dissata niitä baareja, joilla ei ole listaa. Mutta kyllä hieman enemmän saisi muuallakin olla cocktailit esillä.

M: Sitten on sitä perinteistä kelkka/valkovenäläinen -osastoa.

Asiakkaan on vaikea tilata, kun ei tiedä mitä tilata?

M: Juurikin näin. Ihmiset ovat onneksi hieman rohkaistuneet ja uskaltavat kysyä ja pyytää muutakin, kuin sitä kossuvissyä.

Mitä ja kuka teiltä tilaa juomia?

M: Se on laaja ryhmä. Oikeastaan vain vajaa nelikymppiset ”perusjampat” loistavat poissaolollaan. Muuten asiakkaiden ikää tai sukupuolta ei oikein voi edes määritellä.

A: Aikaisemmin puhuttiin nuorista ja heidän kokeilunhalustaan, niin se kiinnostus jatkuu uutuuksien lisäksi myös klassikoihin. Vähän jopa hämmentävääkin, että ne vanhat klassikot, jotka olivat vielä hetki sitten vain ja ainoastaan iäkkäiden herrasmiesten juomia, niin nuoret ovat ottaneet ne omakseen. Hämmentävää ehkä eniten sen takia, että niissä maistuu alkoholi, mitä taas nykyihminen pitää usein huonona asiana.

M: Ja kotimaisuus on nostanut päätään juomissa, kyröt sekä ägräsit ovat isossa roolissa cocktailmurroksessa.

Ovatko asiakkaat oppineet jo tilaamaan cocktaileja, eli tiedetään mitä halutaan ja miksi halutaan?

A: Yhä enemmän. Toki me sitten autamme, jos ei oikeaa nimeä tai vaikka raaka-ainetta tule mieleen. Jos ei kerralla onnistu, tehdään uudestaan. Paljon myös TV-sarjat sekä some yleisesti vaikuttavat varsinkin nuorempien juomavalintoihin.

M: TV näkyy joo. Rob Royta pyydettiin hetki sitten. Ensimmäinen kerta ikinä, kun sitä minulta tilattiin, joten oli pakko kysyä asiakkaalta, että mistä moinen juoma oli tullut mieleen. Jonkun TV-sarjan hahmon nimihän sieltä tuli vastauksena.

A: Cosmopolitan ja Manhattan ehkä parhaita esimerkkejä tästä.

Tilaavatko ihmiset vielä sexonthebeacheja, sinisiäenkeleitä sun muita männävuosien hittijuomia?

A: Kelkkaa menee jonkin verran. Sininen enkeli ehkä kerran vuoteen…

M: Nekin usein nuorisoa, jotka ovat vanhemmiltaan kuulleet kasarin ”tuhmista vuosista” yöelämässä.

No missä te itse juotte cocktailinne Lahdessa?

M: Ei tule oikein juotua työpaikan ulkopuolella. Muutamia osaavia tyyppejä on, joiden takia voi joskus piipahtaa paikassa X, mutta aika heikkoa on yleisesti ottaen. Usein myös baarimikon habituksesta näkee uskaltaako häneltä tilata kunnon cocktailia. Harvemmin ei uskalla.

A: Vapaudenkadulla on yksi kaveri ollut pitkään töissä, joka osaa hommansa. Onko enää, sitä en tiedä. Oma koti ja työpaikka parhaita paikkoja juoda hiton hyviä juomia.

M: Lahti on murrosvaiheessa nyt. Toivottavasti hiljalleen ihmiset alkavat tajuamaan tätä kokonaiskuvaa.

Olisiko Lahti valmis fiinimpään juomaravintolaan? Sellaiseen, missä laadukkaat cocktailit, oluet, viinit ja tisleet olisivat pääosassa.

M: Uskon, että sellainen voisi menestyä. Pitäisi olla vaan oikea porukka taustalla. Sopivaa tilaa tai paikkaa unohtamatta. Mitään miljoonia ei tuollaisella voi tahkoa, mutta kyllä se pystyssä pysyisi.

A: Kyllä minäkin haluaisin uskoa, että se olisi mahdollista tässä kaupungissa. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Jos haluaa vaan siirtää nälkää, menee Mäkkäriin. Jos haluaa elämyksen, menee Rouxiin. Sama se on alkoholissa, jotkut haluavat vetää kännit halvalla hanakaljalla, toiset nauttia vaikkapa hyviä cocktaileja. Jos tuohon jälkimmäiseen olisi enemmän mahdollisuuksia Lahdessa, niin aina vaan parempi.

Väitättekö nyt, ettei laadukkaalla alkoholilla saa vetää perseitä?

A: Saa toki.

M: Välillä niin vain käy.

A: Mutta jos olisin koko aika humalassa ja verhoaisin sen siihen, että ”minä juon vain laadukkaita juomia, joten ei tässä mitään ongelmaa ole”, niin siinä olisi ongelma.

Loppuun vielä lasit tyhjentävä kysymys, mikä on cocktail?

A: Itse tykkään käyttää termiä craft cocktail, sillä käsityötähän laadukas cocktail nimenomaan on. Erittäin laadukkaista raaka-aineista tehtynä. Ne valmiit sitruunaesanssit, sokerisiirapit, liköörit ja vodkat ovat juomasekoituksia, ehkä drinkkejä, mutta eivät missään nimessä kunnollisia cocktaileja.

Lahen levyt: M – munatonta mummohönkäilyä vai merkityksellistä popmusiikkia?

Lahen levyt -juttusarjassa tutustutaan lahtelais(mielis)iin julkaisuihin, jotka ovat tavalla tai toisella jättäneet jälkensä kaupungin musiikkihistoriankirjoihin.

”Sitä samaa trendikästä mummohönkäilyä kuin vestat sun muut.” 

Näillä sanoilla minulle kuvailtiin artistia nimeltä M, kun kysyin ennen toissavuoden Kaupungin äänet -festivaalia, että minkälaista musiikkia se ”Ämmä” nyt oikein soittaa.

Oliko tuo kyseinen kuvailija oikeassa? Kyllä ja ei.

Disclaimer: Tämä ei ole varsinainen levyarvio, vaan kuuntelin M:n molemmat albumit (Tehtaantyttö, 2017 & Näytän missä asun, 2019) pariin otteeseen ja yritin saada rakennettua ruudulle yleiskuvan lahtelaistuneen kuhmolaisen musiikista.

Kun olen kysellyt muutamilta tutuilta vinkkejä tähän juttusarjaan, niin M on ehdottomasti eniten toivottu nimi. Ja koska en Minja Kosken artistialiaksesta muutamaa sivukorvalla kuultua kappaletta enempää tiennyt, niin nyt oli hyvä tekosyy sukeltaa syvemmälle. Tai no, yhtyehän M taitaa olla, mutta henkilöityy vahvasti Koskeen.

Niin, se Vesta. Kyllä minä ymmärrän, että miksi näitä kahta melko tuoretta indie-artistia vertaillaan keskenään. On se silti vähän ontuvaa. Melko ontuvaa on ylipäätään vertailla yhdenlaista musiikkia toisenlaiseen, mutta ainakin itselle se tulee luonnostaan – aikoinaan tuli se toista tuhatta levyarviota naputeltua. En ole ylpeä asiasta.

Eli vertaillaan! Vestan ”trendikkään mummohönkäilyn” lisäksi M on paljon muutakin. M on taiteellisempi, sellaisella tavalla, jota en oikein osaa pukea sanoiksi. Kenties Kosken teatteritausta kuuluu äänen käytössä sekä ”näytelmällisissä” lyriikoissa.

Vertaillaanko lisää? Alastomaksi riisuttu PMMP, elämänhaluisempi Eleanoora Rosenholm sekä metsäläis-Björk pulpahtevat mieleen kuin M:n menevimpien kappaleiden jumittavat bassot sekä piippaavat syntetisaattorit.

Menevämpää menoa M tarjoilee kuitenkin säästeliäästi. Ja nekin kappaleet kannattaa nauttia mieluummin mielitietyn kanssa jatkojuomia puistossa nauttien kuin hikisenä yökerhon tahmealla tanssilattialla vartaloaan hetkutellen.

Yleiskuva Kosken musiikista on surumielinen. Ei synkkä, vaan haikea. Indie-elektro-folk-termihirviö on varmasti edes jollain tavalla lähellä totuutta. Tai sitten ei. M niin kuin minimalistinen, mutta myös niin kuin monisyinen. Raakaa, silti puhtaan heleää äänimaailmaa. Tuota maailmaa tukee myös M-brändi, joka näyttäytyy koreina promokuvina sekä epäsuomalaisen suomalaisina musiikkivideoina, jotka ovat taideteoksia jo itsessään.

Voisi sanoa, että M on toimiva kokonaisuus. Jopa kaltaiseni ”musiikin vihaaja” hieman innostuu.

Onko M sitten vain yksi mummohönkijä muiden joukossa? Ehkä, ehkä ei, mutta minä pidän tästä. Jos jaksan jo aivan liian monta kertaa mainittua Vestaa kuunnella muutaman kappaleen kerrallaan, niin M menee helposti albumimitassa. Ja jos kaiken kauneuden sekä herkkyyden taakse saisi vielä hieman lisää synkkiä pilviä pimentämään lopunkin auringonvalon, niin varmasti menisi pari levyä putkeen.

Minja Kosken musiikki kuulostaa oikeastaan juuri siltä, miltä ne kaikki M-kasseja olkapäillään kantavat ihmiset näyttävät: tyylikkäältä, ei liian sliipatulta, modernilta, mutta silti vähän myös ”vanhaan hyvään aikaan” kaipaavalta.

Kauniilta.

La Piñata tuo latinosykettä Rautatienkadun sydämeen

Rautsikan alkupään Pikku-Pattayan pirskeet oli nyt vietetty, ja asemanseudun kahvilatarjonta muutenkin naarattu. Lipokas vietti kovaa vauhtia kohti keskustaa, jossa on tätä nykyä kieltämättä hämmentävän paljon erilaisia kahviloita. Vaan eipä ehtinyt kahvilatarkkailija vieläkään laskeutumaan keskikaupungille, kun jo vanha öljylantio nappasi tsatsaan rytmistä kiinni ja lähti vimmaisesti viemään miestä. Auringon laskettua askel olisi luultavasti vienyt tien toiselle puolelle Hanhenpojan jukeboxin äärelle. Nyt kuitenkin taikalanne luikahti sisään juuri vastakkaiselta puolelta katua. La Piñata por favor.

Tuulisen paikan uusi yrittäjä

Tämä liikepaikka on ollut viime vuosina hyvin tuulinen. Ensin kahvi- ja teehuone Renessanssi yritti tarjoilla viktoriaaniseen henkeen kello viiden teet. Kuningaskunnan voittokulku ei kuitenkaan pitkään kestänyt. Sen jälkeen paikalla toimi Horus, joka lähti mahtipontisesti hakemaan tuplavoittoa kahdella toimipisteellä. Saattoipa bisnes tarjota tuplaten myös lunta tupaan, tiedä häntä. Kauaa ei kuitenkaan Horuksenkaan taru kestänyt. Kyllähän se taitaa olla taivahan tosi, että keskeisillä liikepaikoilla toimintaa pyöritettäessä saa jo vuokran eteen myydä aika monta kermalattea ja rahkapullaa. Kahvia ja virvokkeita on kaupungissa niin moneen lähtöön tarjolla, että niillä ja ystävällisellä hymyllä ei vielä kummoiseksikaan keihäänkärjeksi ole. Nekin toki auttavat asiaa.

Hillitty ja lämmin sisustus

La Piñata lähtee erottumaan lattarihenkisellä ulkoasulla, joka tarjoaakin oikein mukavan ensiraapaisun. Lämpimällä punaisen sävyllä maalatut seinät, sekä seinillä roikkuvat taulut ja esineet kuljettavat sielun silmin jonnekin, missä pippuri oikeasti kasvaa. Kaikella hyvällä sanottuna siis. Ja tämä siis sillä oletuksella, että pippuri kasvaa myös Etelä-Amerikassa. Sisustus on hillitty, eikä täällä tule klaustrofobisia fiiliksiä rönsyilleen sisustuskrääsän käytön johdosta. Latino-tematiikka tarjoaisi tähän kyllä oivalliset lähtöasetelmat. Onneksi kuitenkaan yhtään pan-huilua, sombreroa tai sambakarnevaaleilta tuotua röyhelöä ei seinillä roiku.

Asiakaspaikkoja rajatusti

Pienen kulmakuppilan asiakaspaikat koostuu muutamasta pyöreästä “puutarhapöydästä” ja yhdestä baaripöydästä jakkaroineen. Kahviloihin usein toimistonpöytänsä levittävän, pitkään viipyilevän asiakkaan vinkkelistä koko paikan Rolls Royce on kuitenkin ikkunan vieressä sijaitseva hieman laakeampi taso, jonka toisella puolen istuimen virkaa toimittaa pehmusteilla vuorattu ikkunalauta. Nice!
Voisi kuvitella, että siroilla pöytäryhmillä on pyritty maksimoimaan asiakaspaikkojen määrä ja toisaalta varmistamaan, että kenenkään takapuoli ei liimaudu istuimeen turhan mukavasti. Asiakkaiden vilkas vaihtuvuus on tietysti nannaa kahviloille, joissa paikkoja on vähemmän.

Tarvittava valikoima sopuhintaan

La Piñatan tarjonta ei ole mitään valtaisan laaja, mutta se on mukavan kotikutoinen. Tiskillä ei joudu valitsemaan kymmenistä vehnäsistä, muutama vaihtoehto riittää. Paikka on ikäänkuin tehnyt jo esikarsinnan asiakkaan puolesta. Itse ainakin pidän siitä ajatuksesta, että ravintolalla tai kahvilalla on rohkeutta tuoda framille itse valitsemaansa laatua määrän sijaan. Asiakkaalle tehdään näin hommat helpoksi. Toimii.
La Piñatan hintataso on onnistuttu pitämään maltillisena ja mittavistakin ostoksista selviää ilman itkua ja hammasten kiristystä. Lahti on Lahti, eikä täällä saa joutua maksamaan Helsingin hintoja. El cuppo caffe alla umbrella 1,50. Siihen raaskii vielä sniidumpikin kaveri ottaa korvapuustin kylkeen. Kahvissa ja teessä löytyy myös nykystandardien mukaista valikoimaa.
Kuten niin moni muukin keskustan kahvila, tarjoilee myös La Piñata lounasta. Lounasaikaan paikassa käykin melkoinen suhina. Sen lisäksi, että ihmiset käyvät paikan päällä nauttimassa verrattain edullisen lounaansa, tuntuu moni hakevan sieltä appeet myös mukaansa. En tiedä, mutta voisi kuvitella että vankasti muurattu perusta lounasskenessä antaa mahdollisuuden myös pyörittää kahvilaa vähän vapaammalla otteella. Kuten jo mainittua, pelkällä sumpilla ja nisulla ei elä eikä elätä.

Musiikkia korville

Pienoisena miinuspuolena La Piñatassa mainittakoon toisinaan hyvin dominoivasti valloillaan oleva musiikki, joka on a) nappisilmäisten öljykiharoiden lattarirenkutuksia tai b) akustisella kitaralla ja valaanhyminällä vedettyjä hissiversioita klassisista rock balladeista. Kauneus on toki musahommissa aina kuulijan korvassa, joten vika luultavasti on meikäläisessä. Rehellisyyden nimissä sanottakoon myös, että kahvilan henkilökunta on kertaalleen tullut kysymään haluanko musiikin pois tai hiljemmalle. Pariin otteeseen on myös liiaksi vallalle noussutta musiikkia hiljennetty henkilökunnan toimesta. Eli mikään kidutuskeino ei musiikki täällä ole, ja kuten sanottua, varmasti vikaa on yhtä paljon myös tässä kuulijassa. Positiivisena yksityiskohtana Quando, quando, quando bossanova-klassikon instrumentaaliversion pärähtäessä kuuloluihin tuli välitön mielleyhtymä Essolla keikkaa vetäviin Rampeen ja Naukkikseen. Ei huono siis.

Kaiken kaikkiaan La Piñata on kokeilemisen arvoinen paikka, jos pidät mukavasti ja lämpimästi sisustetusta kahvilaympäristöstä, tarpeeksi monipuolisesta tarjonnasta ja sopivasta hintatasosta. Paikka on auki myös iltaselle saakka, joten anniskelun suoman auvon johdosta voit nauttia täällä myös afterwork -lasillisen punaista.

Como esta koko Kirkkonummi ja sitä rataa. Matka jatkuu.