Lahden vilkkaan keikka-elämän hillotolppia ovat tietenkin Torvi ja Mössö, mutta niiden ohella on syytä muistaa myös Pikku Hanhi, nuorentunut Tirra sekä Hiidenkivi. Ikävä kyllä, aivan omalaatuisensa Brygga meni, mutta olipa paikka mikä tahansa, kaikkein tärkeimpiä tässä toiminnassa ovat ne muusikot ja järjestöt, jotka pitävät yllä keikkailua, joka jää häpeällisellä tavalla suurkonserttien varjoon. Jokainen vähäinenkin elokuva arvostellaan paikallisessa lehdessä, mutta tämä ruohonjuuritason ohitetaan.

Yksi näistä sankareista on aikoinaan Itävallasta tänne rantautunut Otto Berger. ”Minä olen mamu”, hänellä on tapana todeta, mutta niin kauan Berger on jo täällä asunut, että häntä voi pitää lahtelaisena. Bergerin kiehtovista vaiheista voi lukea laajemmin Lahden Rytmin ystävien verkkosivulta.

Bob Dylanin kohdalla on tapana puhua ”loputtomasta kiertueesta”. Sama pätee Bergeriin, jonka New Morning – kokoonpano esittää pääasiassa juuri Dylanin kappaleita. Kitaristi-laulaja-pianisti Bergerin ohella yhtyeessä ovat mukana kosketinsoittaja Matti Hussi, basisti Antti Akkanen, hieman vaihdellen viulistit Stella Kullström, Annukka Nevalainen ja Heidi Knuters sekä laulajat Tiina Hovatta ja Johanna Boedecker.

Jo vankka keskittyminen Dylaniin on näissä maisemissa kunnioitettavaa, mutta sitäkin hienompaa on se tyyli, jolla Berger joukkoaan johtaa. Rumpalia kokoonpanossa ei ole, ja ehkä juuri se tekee bändin soinnista ainutlaatuisen. Sovitukset ovat omaperäisiä, mutta silti uskollisia Dylanille. Keikkojen pituus saattaa joskus jopa ylittää jopa Springsteenin mitat. Berger voisikin joskus pistää tutun lippalakkinsa kiertämään.

En jaksa myöskään olla ihmettelemättä sitä, miten hyvin Berger muistaa ulkoa Dylanin pitkät tekstit, jotka tuottavat joskus tekijälle itselleenkin vaikeuksia. Se on kuitenkin sivuseikka sen rinnalla, miten laulut esitetään. Berger on pitkän linjan ammattimuusikko, mutta ote on aina rouhean elävä. Syvää kunnioitusta herättävät tietysti myös viulistit, joiden osuus kokonaisuudessa on ratkaiseva. Keikkojen yksi hauskimmista yksityiskohdista on Stella Kullströmin jalkojen juureen vähitellen keräytyvä muhkea nuottikasa.

Lahtelaisista laulajista ehkä vain Marko Haavisto on ymmärtänyt Bergerin veroisella tavalla sen, kuinka laulu tulkitaan niin, että myös sen sisältö säilyy. Niinpä kun kerran tyhmän uteliaana kyselin Bergeriltä sitä, miten hän pitkään juuri sisäsiistissä UMO:ssa soittaneena voi niin hyvin tavoittaa Dylanin usein väheksytyn laulutavan. ”Hän nyt vaan fraseeraa niin hienosti”, Berger vastasi.