Otsikko on lainattu William S. Burroughsin aivan loistavasta teoksesta. Opus kertoo nimensä mukaisesti nisteistä. Nisti etsii merkitystä elämäänsä ja ilmeisesti saa jonkinlaisen täyttymyksen kaman käytöstä. Kirjassa käy ilmi, että nistiä ei kiinnosta mikään muu kuin aine. Jos ainetta olisi rajattomasti tarjolla, niin Nisti eläisi ikuisesti. Suurin osa nisteistä kuulemma kuolee aineen käytön rahoittamisen aiheuttamiin johdannaisongelmiin, eikä niinkään itse aineeseen.

Nistit kauhistuttavat

Burroughsin kirja oli nistejä pullollaan, mutta niin näyttäisi olevan myös Lahti.  Liioittelematta keskusta-alueen katukuva muistuttaa nykyään jotain 90-luvun nuorille näytettyä shokkidokkaria Pietarista, jossa heroiinikoukussa telmivät luurangot toljottavat tyhjällä katseella kameroihin viemäriaukosta. Nämä Lahen narkkarit vaan eivät ole sellaisia myötätuntoa herättäviä lutusia hattivatteja, vaan ihan pesunkestäviä Tony Montanan (se leffasankari, ei laulava palomies) aggressiolla varustettuja hiimuhirviöitä, joita seuratessa ei valitettavasti nouse ensimmäisenä myötätunto, vaan enemmänkin pelko ja kauhistus. Tuntomerkkeinä Eastpakin reppu, nopeat lasit, reisitaskuhousut, tuulitakki, huppari ja silmissä kiilto, joka saa tällaisen raavaan miehen hermostumaan.

Pyöräretki

Kevään tullen olemme alkaneet käymään tyttäreni kanssa pyörälenkeillä. Tällä kertaa oli tarkoitus polkea keskustan läpi satamaan ja siitä sitten takaisin kotiin. Olin luvannut tyttärelle jäätelön palkkioksi, jos jaksaa koko suunnitellun matkan polkea.  Matkan edetessä salaa toivoin, että hän unohtaisi jäätelön, koska tajusin, että eihän meillä ole pyörään lukkoa. Mihin Lahdessa nyt muka voisi jättää pyörän lukitsematta edes hetkellisen kauppareissun verran? Tytär ei tietenkään jäätelöoptiota unohtanut ja kauppaan oli mentävä.

Kotimatkalle sattui mukavasti keskustan Lidl. Tuo matkanvarrelle sattuminen onkin varmaan ainoa ”mukava” asia, jonka tuohon paikkaan voi liittää. Kauppa tuo elävästi mieleen opiskeluaikojen työpaikkani Franzeninkadun Siwan Helsingin Kalliossa. Pienten lisätienestien lisäksi meinasin saada työpaikalla kirveestä, nyrkistä ja kolikosta. Näistä viimeisin itse asiassa nasahti allekirjoittaneen otsaan, kun olin ystävällisesti pyytänyt pääkaupunkiseudun liekkipipoa jättämään taskuun tungetut pitsat kassalinjalle ja poistumaan kaupasta. Takaisin lahen omaan ”cräck-siwaan”, eli keskustan Lidliin. Jätimme tyttären polkupyörän kaupan etuaulaan siihen pullonpalautuslaitteiden viereen. Tuossa kohdin on kameravalvonta, joten pyörä varmasti olisi turvassa. Kauppa oli täynnä ihmisiä.  Bisseä ostelevia nopeita laseja, opiskelijoita, maahanmuuttajia, pappoja, mammoja ja minä lapsineni. ”Ihana” keskieurooppalainen suurkaupungin tuulahdus keskellä pientä ja piskuista Lahtea. Haimme jäätelön ja menimme jonottamaan kassalle. Edessä seisoi yksi Eastpakin reppu. Oli ostamassa kaljaa. Maksoi ostoksena ja lähti sitten poistumaan kaupasta katse kiinnittyneenä tyttären pyörään. Ehdin jo toivoa, että Franzeninkadun Siwassa kehittynyt rötöstutkani olisi väärässä, mutta ei. Nisti pysähtyi ja kääntyi takaisin sisälle ja kohti tyttäreni pyörää, kun hän sitten jostain kumman syystä luopuikin ajatuksesta ja lähti pois kaupasta. Tuhahdin kassalle jotain näivettynyttä jeesustelua asiasta ja sanoin tyttärelle, että menee edeltä hakemaan pyörän. Sydän hakkasi ja mielen täytti aivan suunnaton vitutus. Kuinka helvetin alas ihmisen täytyy vajota, että edes harkitsee varastavansa ekaluokkalaisen polkupyörän keskellä kaunista kevätpäivää.

Nopea maailma vaatii nopeat huvit

Lahtelaiset, kuten varmaan kaikkien muidenkin kaupunkien nistit ovat ajan hengen ilmentymä. Omassa lapsuudessa ja nuoruudessa pelättiin Liipolassa öriseviä spukeja, jotka kiskoivat letkeään tahtiin puistonpenkillä gambinaa ja jotka loppupelissä olivat melko harmittomia. Nyt hermostusta, pelkoa ja paheksuntaa aiheuttavat sekakäyttäjät, jotka vetävät katkeroiden ja kyykkyviinien lisäksi kaikkea millä pöntön saa sekaisin. Tällainen melkein tapahtunut polkupyörävarkaus toki vituttaa ja aiheuttaa mielipahaa, mutta jos asiaa katsoo suuremmassa mittakaavassa, niin ei oikein tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Menneiden vuosikymmenten Tanesta, Ranesta ja Kalesta on tultu aika paljon eteenpäin, ja pelkästään negatiivisessa mielessä. Maailma on muuttunut nopeaksi. Meidät hukutetaan jatkuvaan tietotulvaan maailman kauheuksista. Pitää ehtiä tekemään sitä ja tätä. Kokemaan kaikki mahdollinen ja vähän enemmän. Jos et koe niitä tai näitä tai saa tuhatta liketystä, niin olet epäonnistunut. Lauantaiset lastenohjelmat saavat aikuiset hermostumaan tempollaan. Hapsiaista (Esa Pakarisen käsi mm. akvaariossa tai ihmisen keholla) ei enää näytetä lastenohjelmissa uusintoina, koska se on liian hidastempoinen. Ei ihme, että ihmiset turruttavat kiirettä ja tunteitaan kamalla. Miettikää nyt vaikka Siltsua, joka on tienannut miljoonansa laulamalla iskelmää sadoille tuhansille suomalaisille ja mitä ilmeisemmin vuosikaudet laatuvauhdeissa (thats some Burroughs shit there…).

Keneen syyttävä sormi osoittaa?

Maailman nopeatempoisuus heijastuu eniten niihin, jotka reputtavat elämässä. Vaikka minun on paljon helpompi tuntea myötätuntoa Salpakankaan torin vanha herra Timppaa kohtaa, hänen öristessä joka maanantaiaamu työmatkani varrella tenupäissään, niin pitäisi minun pystyä siihen myös lapseni pyörää himoitsevaa piripään kohdalla. Kaikesta huolimatta he ovat olosuhteiden uhreja. Tässä sarjatulitahdilla etenevässä maailmassa suomalaista hyvinvointivaltiota ajetaan alas ennennäkemättömällä raivolla. Koulutuksesta leikataan, sosiaaliturvasta leikataan, lastensuojelutyöstä leikataan ja julkista terveydenhoitoa ajetaan temmi pystyssä kohti yksityisiä markkinoita. Samaan aikaan korvamme ja silmämme täytettään argumenteilla, joilla väitetään tämän heikentämisen olevan jotain autuasta tulevien sukupolvien suojelua ylivelkaantumiselta. Paskan marjat. Tämän eriarvoistavan politiikan, bisneksen, paskan tulokset nähdään jo nyt joka puolella. Sen sijaan, että olemme vihaisia Jari Sillanpäälle tai polkupuyöriämme ja autojamme varasteleville rivinisteille, niin meidän pitäisi olla vihaisia niille, jotka ovat mahdollistaneet sen, että niin moni tippuu kyydistä ja pahimmillaan ajautuu syrjään ja nistiksi.

Burroughsin kirjan 50-lukulainen kuvaus välinpitämättömyydestä on vahvasti läsnä tässä ajassa. Sen välinpitämättömyyden nitistäminen taitaa olla ainoa lääke nykymaailman menon muuttamiseen. Monelle lukijalle kuvaukseni mukainen Lahti saattaa olla etäiseltä tuntuva, mutta kannattaa avata silmät ja katsoa mitä Lahdessa ja sitä kautta tässä maassa tapahtuu. Ei ole kaunista katsottavaa se.

Piis.