Kuva: Teemu Lahtinen

Kello oli kymmenen yli kymmenen perjantaina aamupäivällä ja Lahden seudun liikenteen bussi numero 4 oli juuri huokaissut paineilmansa ulos kauppatorin E-pysäkillä. Vilautimme päätoimittajan kanssa mobiililippua kuskille ja etsimme istumapaikan yllättävänkin täynnä olevan linjabiilin sisuksista. Värikäs, jopa psykedeelinen värimaailma otti matkustajat vastaan penkkien tekstiileissä.

LSL:n lisäksi myös VR kuljettaa ihmisiä Lahden Nastolaan, mutta olisi ollut hieman outoa matkustaa junalla Mennään bussilla -juttusarjan tiimoilta. Tarkan markan miehenä on kuitenkin pakko myöntää, että VR:n noin 3€ maksavat liput olisivat houkutelleet bussiliikenteen pyytämän hinnan sijaan: mobiililipulla 3,95€, käteisellä 4,7€.

Kuva: Teemu Lahtinen

Linja numero 4 jyrähti liikkeelle samalla sekunnilla kun bussin kellotauluun ilmestyi lukemat 10:15. Ihailtavan täsmällistä.

Vaparilta Veskulle, josta linja-auto pujotteli kapean Loviisankadun kautta matkakeskukselle. Kaikkien linjojen oli tarkoitus kulkea matkakeskuksen kautta LSL:n suuren uudistuksen jäljiltä. Onneksi miettivät asiaa uudelleen, sillä enää ei ihan joka ikisen auton tarvitse sieltä koukata. Koska, no, se olisi tyhmää.

Mannerheiminkatu jäi taakse ja bussi kaasutteli valtatie 12:ta, jossa Jovin ylikulkusillan kohdilla Tulli oli ottanut venäläisillä kilvillä varustetun rekan tarkempaa syyniin.

Käännyimme Nastolantielle ja hieman ennen Levon hautausmaata puhelin kadotti kentän. Vain sekunniksi, mutta päätoimittajan kertoman tarinan mukaan tuossa pisteessä käy aina samoin. Joku taikauskoinen voisikin aprikoida, että yrittävätkö Lahden suurimman hautausmaan ruumiit viestittää jotain nykyajan hektisyyden vahingollisuudesta.

Levolla ensimmäiset kanssamatkustajat jäivät kyydistä, osa ensimmäisellä pysäkillä, osa taas jälkimmäisellä. Nastolantiekin oli muuttunut hetkeksi Levonkaduksi, mutta vain hetkeksi.

Kujalan jätekeskuksen kohdilla ei tällä reissulla haissut, Villähteen “keskustan” ruokapaikat, Capri ja Lähde-Kioski, olivat yllättävänkin kansoitettuja, K-marketin naapuriin oli ilmestynyt Sale ja nostalgiakauppa Kylähullu näytti yhtä räjähtäneeltä kuin aina. Kaikki varmasti tuttuja maamerkkejä aktiivisille seututien 312 -käyttäjille.

Kuva: Teemu Lahtinen

Tienpätkä oli jo kilometrejä sitten muuttunut Villähteentieksi, mutta suunta oli edelleen suoraan. Suoraan kohti legendaarista Nastolan ABC-liikenneasemaa. Rattimies päätti kuitenkin toisin ja kääntyi Villähteen Leivän risteyksestä omakotitaloalueelle. Seuraava pysähdys tapahtui Nastolan ainoissa liikennevaloissa, josta matka jatkui kirkonkylän, Nastolan entisen hallinnollisen keskuksen, läpi kohti kaupallista keskusta, Rakokiveä.

Vesitorni, pahamaineisen Niinitien risteys, hylätyn Nesteen tiloihin juuri avattu autopesula ja aloimme vihdoin olla määränpäässämme. Matka kesti noin puolisen tuntia, mikä on vielä ihan siedettävä aika Lahden kokoisen kaupungin sisäisessä julkisessa liikenteessä.

Lukekaahan muutkin Nastola-teemanumeron jutut.

Kuva: Teemu Lahtinen

Muutaman tunnin Nastola-ekskursion jälkeen oli aika karauttaa takaisin Lahteen… Tai siis Lahden keskustaan. Vieläkin on vaikea muistaa, että Nastola tosiaan on nykyään osa Lahtea. Se toki on yksi syy, miksi päädyimme tekemään tämän teemanumeron.

Olimme vaeltaneet kirkonkylän pysäkille ja nousimme siitä kyytiin. Ruuhkabussin kyytiin, sillä koululaiset olivat vallanneet auton ja matkakin otti kesti selvästi kauemmin pysähdysten määrän takia.

Eipä meillä tosin hoppu ollut, sillä kuluneen hokeman mukaan “linja-autossa on tunnelmaa”.