Lahen Aikojen järjestyksessään kolmas Bailulinkku vei matkustajat taas tutustumaan lahtelaiseen lähiöelämään. Matkalle sattui jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua, mutta miksi tunnelma oli sininen?

Ravintola Tirra täyttyy puheensorinasta, kun noin kuusikymmentä Bailulinkun matkustajaa istahtaa tuopposen äärelle odottamaan ranneketta ”jolla pääsee kaikkiin laitteisiin”. Kaikki laitteet tarkoittavat tällä kertaa bussikierrosta, joka vie ihmiset Liipolasta Tonttilaan ja sieltä Ahtialan kautta Kivistönmäelle.

Viittä vaille neljä muutama porukka juo vielä viimeisiä juomiaan sisällä. Ulkona taas tupakkaringit ovat vallanneet Loviisankadun, kun lähtökuulutus kajahtaa. Kuin ihmeen kaupalla Bailulinkun pyörät kuitenkin vingahtavat liikkeelle tarkasti kello neljältä. Aikataulu pitää heti alusta.

Viimevuotisesta debyytistä poiketen bailulinkkulaiset lähtevät matkaan ainoastaan yhden, joskin suuremman, linjabiilin kyyditsemänä. Pääluku on melko tarkkaan kuusikymmentä, järjestäjät mukaan lukien, huomattavan kokoinen porukka sekin. Bailaus bussissa selvästi kiinnostaa – täysin selvänä ei moni tosin taitanut autoon nosta.

Kuva: Jarkko Järveläinen

Ensimmäinen etappi on tänä vuonna Liipolassa, jossa auto parkkeeraa Villiruusun, yhden Lahden klassisimmista lähiöpubeista, eteen. Noin puolet hyppäävät niiaavan linjurin sisuksista ”Betonille”, toisen puolikkaan taas jatkaessa matkaansa kirjaimellisesti Huipulle.

Virallisissa prosyyreissa ei Liipolanmäellä sijaitsevaa Huippubaaria mainita, mutta viime hetken yllätyksenä Bailulinkku kulkee Villiruusun ja vanhassa kioskirakennuksessa sijaitsevan ”Huippiksen” väliä noin vartin välein.

Huippubaarin omistaja Leena Kuokkanen ottaa iloisen porukan vastaan poikansa kanssa ja piskuinen, jo neljäntoista vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt pubi täyttyy nopeasti –

terassikausikin on ylä-Liipolassa jo avattu.

”Tänä vuonna ollaan sukulaisten kanssa liikenteessä, joten toivottavasti menee paremmin kuin viime vuonna. Tai siis kun en viime vuodesta juuri mitään muista”, terassille viskiä nautiskelemaan päätynyt Kuppeni naureskelee ja kaappaa vaimonsa kainaloon.

Kuva: Teemu Lahtinen
Heidi ja Markus olivat saapuneet Paimiosta asti ja astuivat Bailuinkkuun odottavin mielin. Kuva: Teemu Lahtinen

Ensimmäiset lasilliset alkavat olemaan juotu ja Bailulinkku on käynyt Villiruusulta hakemassa seuraavan lastin janoisia matkustajia. Toki vienyt edellisiä mennessään.

Seuraavaa vuoroa odottamaan jääneellä Riina Puusaarella on takanaan pitkä kampanjointi, sillä hän on ehdokkaana seuraavana päivänä ratkeavissa eduskuntavaaleissa. Puusaari kuitenkin kieltää, että hän olisi tekemässä vielä viimeisiä ”käännytyksiä” Bailulinkussa.

”Vaalityö on jo tehty, joten nyt voi ottaa rennosti. Täällä olen vain pitämässä hauskaa.”

(Riina Puusaren äänisaalis ei tällä kertaa riittänyt eduskuntaan asti.)

Hyppäämme Puusaaren kanssa linjabiiliin ja huristamme Villiruusuulle, jonka edessä Vasemmiston vaaliteltta yrittää vielä kalastella liipolalaisten ääniä.

Kuva: Teemu Lahtinen

Villiruusussa tunnelma on unelias. Ero Huippubaarin intiimiyteen on silmin kosketeltava. Ostan tiskiltä Mallaskosken Wanha Mestari -ketjulle, johon myös Villiruusu kuuluu, paneman pilsin ja istahdan Lahen Aikojen päätoimittaja Jani Uhrmanin pöytään.

”Vähän eri meno ku viime vuonna”, tuumimme yhteen ääneen. Pitää toki muistaa, että edellisvuonna Liipola ei ollut ensimmäinen etappi, ihmisiä oli enemmän, eivätkä ne jakautuneet kahden baarin välillä. Silti epäilyttää, että onko matkustajien mieliala jotenkin blue.

Tunti ja vartti on täynnä, joten kiitämme Villiruusua, haemme lopun porukan mäeltä ja suunnistamme kohti seuraavaa määränpäätä, Tonttilaa.

Aikataulussa pysytään yhä.

Kun koko konkkaronkka on saatu autoon, niin havaitsen jotain hyvin suomalaista: muutaman rohkaisuryypyn jälkeen ihmiset ovat alkaneet löytää jutunjuurta myös uusien tuttavuuksien  kanssa ja tunnelma rentoutuu hetkessä. 

”Ehkä juuri näissä siirtymämatkoissa on tämän jutun juoni”, mietin kun Bailulinkku-veteraani Frequ kertoilee mikrofoniin Tonttilan historiasta omaan persoonalliseen tyllinsä.

”…näillä mailla ei montaa neitsyttä tainnut silloin olla”, mies naurattaa yleisöään ilmeenkään värähtämättä.

Kuva: Teemu Lahtinen

Siirtymistä siirtymään ja Pikku Hukan terassille, jossa Keijo Seppälä antaa palautetta juurikin siirtymistä:

”Mä oon ollut Bailulinkuissa mukana jo ennen Lahen Aikoja, Rooster Pubin edestä kun lähettiin matkaan. Silloin oli siirtymillekin viihdettä, visailua ja muuta, niitä vähän kaipaisin.”

Kuva: Teemu Lahtinen

Salonaukion toisella laidalla ”monitoimibaari” Triplan toimitusjohtaja Deniz Basboga ottaa bailulinkkulaisia vastaan samalla valmistautuen illan Aarne Tenkanen -show’hun.

”Ei mitään paniikkia! Tykkään kiireestä ja on kiva nähdä, että paikka on täynnä ihmisiä ympäri Lahtea”, Basboga hymyilee kilpaa miltei täyden tuvan kanssa.

Kuva: Teemu Lahtinen

Miten saman aukion laidoilla sijaitsevat kuppilat tulevat toimeen? Siihen en saa vastausta, vaikka yritän asiaa hieman kautta rantain tiedustellakin. Mutta vaikka Tonttilan ostoskeskus ehkä muutoin henkitoreissaan makaakin, niin baarit luovat selvästi elämää alueelle.

Elämässä ja kuolemassa.

Taas on aika hätyyttää matkustajia ulos lasiensa ääreltä ja jatkaa matkaa kohti tuntematonta, sillä Ahtialan Krouvi tuntuu olevan vähän jokaiselle vieras käsite. Juuri toimintansa lopettaneen Saksalan Krouvin omistajan uusi paikka on tuonut ravintolaelämän takaisin Ahtialaan, sillä vuosikausia kaupunginosa oli ilman yhden yhtäkään anniskelupaikkaa – jos ei sitten laske kesäisin ovensa avaavia Lomakeskus Lepolaa ja Herrasmannin uimarannan kahviota tai alueen pizzerioita. Emmekä me laske.

Pizzeria se on Krouvinkin vieressä, muuten Laitumen vanha ostoskeskus on nähnyt parhaat päivänsä. Ja ehkä ne huonoimmatkin jo.

Vaikka Ahtialan krouvin ikkunoita koristavat vankat kalterit, niin sisällä tunnelma on lämmin. Monella tapaa. Nopeimmat ovat jo ehtineet lavalle haastamaan paikalliset kultakurkut leikkimieliseen karaoketaistoon, kun taas kaltaiseni mattimyöhäset jonottavat tiskille pääsyä hitaasti ja paikoin limaisestikin matelevan ihmiskäärmeen hännillä.

Hänniltä bongaan myös ensimmäistä kertaa Bailulinkun kyydissä olevan Akin, jolle retki on hieman nostalginenkin.

”Tyttöystävä oli viime vuonna ollut ja tykännyt kovasti, joten nyt pääsin itsekin kokemaan Bailulinkun. Saimme onneksi lastenhoitajan. Hauska ja ystävällinen tunnelma. Ahtialasta kun olen kotoisin alun perin, niin toki Myllytupaa olisin kaivannut mukaan kierrokselle, mutta siitä on tainnut aika jättää jo vuosia sitten.”

Kuva: Teemu Lahtinen

”Ootteks te jotain hesalaisii”, oli kulunut paikallisen tivaava kysymys eräältä matkustajalta. Tilanne oli kuitenkin rauhoittunut, kun herralle selvisi millä asialla ilakoivat ihmiset ovat liikkeellä. Jotenkin hämmentävää, että moinen kyräily elää ja voi hyvin vielä armon vuonna 2019.

”Ehdottomasti”, karaoke-estradin suvereenisti haltuun ottanut Arto Nevalainen huudahtaa kysyessäni tuovatko Bailulinkun kaltaiset retket Lahtea esille hyvässä valossa.

”Kävin aikoinaan asumassa hetken verran Helsingissä ja siellä viimeistään tajusin, kuinka tärkeä ja hieno paikka Lahti on. Hienoa myös näyttää näille ulkopaikkakuntalaisille kaupungin syvintä olemusta. Täällä me asutaan.”

Huumorin kautta Lahti tutuksi?

”Huumorilla voi ja pitääkin suhtautua, kerran täällä vaan eletään. Ja mieti nyt, huomenna on vaalit, niin minkälaisia huumorityyppejä siellä on ehdolla”, Nevalainen napauttaa loppuun.

kuva: Teemu Lahtinen

On aika startata Bailulinkku vielä viimeiselle siirtymälle ennen Loviisankadulle paluuta. Matka alkaa ensimmäistä kertaa hieman myöhässä, sillä jonkun vierustoveri on kateissa ja jollain on ylimääräinen takki kainalossa. Hidasteet saadaan kuitenkin ylitettyä ilman sen suurempia ongelmia.

Pitkä päivä alkaa näkymään, ja varsinkin kuulumaan, kun päätoimittaja karauttaa ilmoille yhteislauluna Popcornin – diddididdidididii! ”Ja vielä kerran”, matkanjärjestäjän lietsova huudahdus sinkoilee linjabiilin kaiuttimissa aina viimeiseen peräpenkkiin asti.

Bailulinkku kurvaa tulipalossa osittain palaneen Mukkulan ostoskeskuksen ohi, sillä täysin tuhoutuneen Ravintola Nissen omistajat ostivat hiljattain Kivistönmäellä sijaitsevan Erikan, joka on myös meidän päätepysäkkimme.

Erika siirtyi siis Restel-ketjulta yksityiseen omistukseen ja Lahen Ajat halusi tukea paikallista yrittäjyyttä viemällä autolastillisen janoisia lahtelaisia sekä lahtelaismielisiä Erikan kosteikkojen äärelle.

Karaoke on Erikassakin selkeä vetonaula ja muutama pöytäseurue kiittelee jo tässä vaiheessa iltaa päätoimittaja Uhrmania taas yhdestä onnistuneesta retkestä. ”Mutta me jäädään nyt tänne loppuillaksi”, kuuluu iloinen huudahdus jostain Aikuisen naisen rivien välistä.

Kuva: Teemu Lahtinen

Pimeys on laskeutunut ja Bailulinkun valot kutsuvat takaisin keskustaan halajavia matkustajia kyytiin kuin tulikärpäsnaaraat siittäjiään. Päivä on ollut riemukas ja autoon astuvien kasvoilla paistaa väsynyt mutta onnellinen hymy. Sellainen joita näki aikoinaan makeistehtaille suuntautuvien luokkaretkien yhteydessä. Ei kai sitä turhaa sokerihumalasta puhuta.

Päätän Bailulinkku-raportin Frequn herkkiin sanoihin: ”Ai miksi lähdin taas mukaan? Lahen ihanat lähiöt sekä nämä vielä ihanammat kanssamatkustajat. Täällä voi tutustua uusiin ihmisiin sekä tavata vanhoja tuttuja. Toivottavasti en hävitä tänä vuonna kaulahuiviani.”