Lahen levyt -juttusarjassa tutustutaan lahtelais(mielis)iin julkaisuihin, jotka ovat tavalla tai toisella jättäneet jälkensä kaupungin musiikkihistoriankirjoihin. 
 
Jimi Tenor, oikealta nimeltään Lassi Lehto, on syntynyt Lahdessa vuonna 1965. Lehto on varmasti yksi kaikkien aikojen kuuluisimpia suomalaisia kansainvälisillä musiikkikentillä. Joten vaikka miehen läpimurtoalbumi ei välttämättä liity Lahteen muuten kuin paikkakuntana artistin syntymätodistuksessa, niin Intervision on silti ansainnut paikkansa tässä juttusarjassa. Vai uskallatko väittää vastaan?

Intervision on Jimi Tenorin kolmas sooloalbumi ja kuten sanottua, tietynlainen läpimurto – läpimurto, joka ei loppujen lopuksi murtautunut kuitenkaan minkään jättimäisen sukseen läpi. Ehkä se ei ikinä edes ollut artistin tavoite, sillä Tenor on koko uransa tuntunut viihtyvän valtavirran ja vastavirran kohtauspisteissä, pyörteissä.

Neljän Shamans-levyn ja kahden soolon jälkeen Tenorin matka vei Warpin talliin vuonna 1996. Warpin, joka noihin aikoihin oli jokaisen elektronisen musiikin ystävän huulilla. Korvilla. Aphex Twin, Autechre, Boards of Canada, Red Snapper… Vain muutamia Tenorin aikalaisia levy-yhtiön rosterista mainitakseni.

Vuonna 1997 julkaistu Warp-debyytti toi Jimi Tenorin siis yhä lähemmäs 90-luvun lopun trendinnälkäistä modernin elektronisen musiikin kuluttajaa, joita löytyi pilvin pimein New Yorkin, Berliinin ja Barcelonan kaltaisista muodin mekoista. Kaikki muuten kaupunkeja, joissa Tenor on asunut.

(Unohtamatta tietysti Mukkulaa, tuota Lahden trendikkäintä lähiötä.)

Härmässäkin oltiin alettu hiljalleen heräilemään koneiden kutsuun juuri Tenorin sekä myöskin jo 80-luvun lopulta asti pioneerityötä tehneen RinneRadion myötä. Viimeistään vuosituhannen vaihteen tienoilla ”skene” räjähti, kun seuraavan polven elektroartistien (Aavikko, Op:l Bastards, Imatran voima jne.) esiinmarssien lisäksi Turun Kupittaalla järjestettiin ensimmäinen Koneisto-festivaali. Koneiston elämä oli ehkä köyhä ja lyhyt bisnesmielessä, mutta sen kulttuurillista perintöä vaalitaan vielä pitkään.

Siihen, miksi mainitsin tekstissä juuri nuo tietyt nimet, löytyy helppo selitys: ne olivat itselle niitä kovimpia juttuja ja niistä olen löytävinäni myös kaikuja Intervisionista. Vai toisinpäin? Kuullaanpa albumin lopettavalla Atlantis-kappaleella myös RinneRadion Tapani Rinnettä saksofonissa sekä Op:l Bastardsin Tuomo Purasta tuplabassossa.

Albumin yleiskuvaa maalaa vahvasti (puoli)elektronisen jazzin, soulin ja funkin leikkauspisteillä leikittelevä rauhallinen tunnelmointi. Chillout, electronica, downtempo, lounge, jopa trip-hop tai nu jazz… Termejä voi toki latoa limittäin ja lomittain, mutta itse nostan suosiolla kädet pystyyn: en ole ollut näistä tyylilajeista perillä sitten teini-iän.

Räyhäkkyyttä ei kuitenkaan ole unohdettu, sillä esimerkiksi Sugardaddyn ”krautisti” jumittava tanssittavuus on kenties parasta, mitä Tenor on urallaan tehnyt. Veikkaan, että Timo Kaukolampi on kuullut kyseisen kappaleen kerran jos toisenkin.
Harvakseltaan käytetty laulu tuo mukaan myös tiettyä rosoa, sillä Tenorin äänen raakuus kuulostaa hiton hyvältä tänä Auto-Tune-aikakautena.

Sugardaddyn ohella toinen selkeä suosikkini on vanhaan amerikkalaiseen jazzstandardiin perustuva Caravan, joka piippaa ja kolisee kuin robottikameli aavikolla. Tai siis sillä siilinjärveläisellä Aavikolla.

Millenniumia Café del Marin terassilla kuumeisesti odottaneen elektromaailman yllättävän kauniisti patinoitunutta ajankuvaa, George Clintonin nahkahousuista kaivettua funkya ja soulia, psykedeeleihin jumiin jääneitä tanssijoita, Liipolan betonin raakuutta sekä RinneRadiosta kuultua elektrojazzpuhaltelua

Makuuhuoneklassikko. Monellakin tapaa.