Lahen levyt -juttusarjassa tutustutaan lahtelais(mielis)iin julkaisuihin, jotka ovat tavalla tai toisella jättäneet jälkensä kaupungin musiikkihistoriankirjoihin.

BCHC. Jos et tiedä, mitä kyseinen lyhenne tarkoittaa, tämä artikkeli ei välttämättä ole sinua varten.

Jos nyt kuitenkin jatkoit lukemista, niin se tulee seuraavista sanoista: Business. City. Hard. Core. Lahtihan on, tai ainakin oli, Suomen merkittävimpiä pitäjiä, mitä tulee kotimaiseen hardcore punkiin. Tai noh, rehellisyyden nimissä sanottakoon, että usein se punk-termi jäi Mastokaupungissa taustalle ja tilalle tuutattiin heviä. Metallinen hardcore, hupparicore, myllycore… Raskaalla lapsella on monta nimeä.

Hometown Pride on ylistyslaulu lahtelaiselle hc:lle. Se on ylistyslaulu kaupungille, jonka peruskalliosta kokoelmalla kuultavat yhtyeet on veistetty. Se on myös syntymäpäivälaulu Lahdelle, joka albumin julkaisuvuonna (2005) täytti sata vuotta. Hometown Pride on sotahuuto, jota veisataan leuka ylpeästi pystyssä ja tippa linssissä.

LAHTI!

Kokoelmalla on kuusitoista kappaletta lahtelaista musiikkia, joka lirvahtaa enemmän tai vähemmän BCHC-termin alle. Toki yhdeksän yhtyeen joukosta löytyy variaatiota, eikä koko kolmevarttista juosta kujien läpi huppa (sic) päässä, mutta silti, enemmän tai vähemmän samaa skeneähän bändit aikoinaan edustivat.

Huh, miltei viisitoista vuotta tämänkin levyn julkaisusta!

Hometown Pridella kuullaan siis yhteensä yhdeksää yhtyettä, joista St. Hoodia ja Flippin’ Beansia lukuun ottamatta kaikki esittävät kaksi kappaletta – nuo mainitut siis vain yhden.

Luulot otetaan heti kärkeen pois klassisella Morning After -myllytyksellä. Raskasta ja pomppivasti rullaavaa hardcorea.

Seuraavana End Begins tarjoilee kokoelman parasta core-hurmetta ja -huutoa; varsinkin vokalisti Ville-Aleksi ”Keho” Vallin vihaisen kireä ulosanti miellyttää.

Hometown Pride on tämänkin aviisin sivuilta tutun Sauli Hirvosen Pekka Productions –”yhtiön” alla julkaistu ja toki myös miehen oma bändi, Pekka & The Other Losers, on päässyt mukaan. Genocide Superstarsin mieleen tuova P&TOL rullaa ja örisee jossain Oi!:n ja hardcoren leikkauspisteissä – kevyellä huumoriaspektilla ryyditettynä.

Viceroy erottuu tarjonnasta selvästi melodisemmalla otteellaan ja Hempan (lepää rauhassa) laulutyöskentely nojaa vahvasti rouheaan ”punk-kaanoniin”. MELOSK8PUNKROCK?

7th Legion on selvää jatkumoa Morning Afterille, joskin kyseessä on enemmän eteen- kuin ylöspäin pyrkivää hardcorea. Kahden suht erilaisen vokalistin (AV ja Sirvo) käyttö on toteutettu nätisti. Toinen huutaa vasta- ja toinen myötäkarvaan.

Pitfiendistä minulla oli muistikuva jopa grindiin lirvahtavana hardcorena. Enkä nyt ihan väärässä muistini kanssa ollut. Jossain death metallin, grindin sekä hardcoren välissä jurmutetaan ja Jaken ääni lähentelee välillä kunnon ”viemärikurinaa”. Mutta kyllä silti tässä selvästi vielä ”punkimman” puolen edustaja on kyseessä, ei siis silkkaa heviä.

Camorra, ”ne nuoret kundit”. Eipä ole enää Camorran kundit mitään märkäkorvia. Missä muuten Lahden ”hardcore kidit” nykyään luuhaavat? Vai onko nuorison hc-kehitys pysähtynyt aikoinaan Out of Breathiin?

Niin, Camorra. Jos End Beginsin Valli kiristeli, niin samaa voi sanoa myös Rikusta, jonka huuto on vähintään yhtä kireän korkeaa kuin Raised Fistin Alexander Hagmanilla aikoinaan. Silloin siis kun ruotsalaiset olivat vielä jotenkin relevantteja. Camorra on kuitenkin yhä relevantti, tai siis ainakin kuulostaa siltä. Raskasta ja ilmavaa samaan aikaan, hirvimäisen vastustamattomasti eteenpäin rullaavaa – unohtamatta sopiviin kohtiin sijoiteltuja hiekkakuoppia, joita beatdowneiksi kutsutaan.

St. Hood on… Niin, St. Hood on oppikirjaesimerkki BCHC-soundista. Se on metallista hardcorea. Vaikka yhtyeen Lahti-aste onkin tippunut vuosien saatossa radikaalisti, niin silti St. Hood on monen mielestä lahtelainen bändi. Vähän niin kuin musiikin Hartwall.

Hometown Pride, siitähän tässä oli kyse ja Flippin’ Beans on nimennyt albumin päätösraidan samoin. Kuten Viceroy, myös ”Flipparit” eroavat albumin yleiskuvasta melodisella sekä puhtaalla äänimaailmallaan. Maailmanluokan tanssimista jossain skeittipunkin ja melodisen (hardcore) punk rockin raja-aidoilla.

Jälkisanat:

Huh, olipa melkoinen nostalgiatrippi kuunnella Hometown Pride muutamaan otteeseen läpi. Vaikken ikinä ole ollut mikään kova hardcore/punk-tyyppi, niin kyllähän bändien ja niiden soittajien tuttuakin tutummat nimet nostivat hymyn huulille. Samat naamat soittivat useissa bändeissä, järkkäsivät keikkoja, tekivät zinejä, eivät ylipäätään istuneet peukalot perseessä valittamassa, kun ei kaupungin musiikkikentällä tapahdu mitään.

Osasta tuli lopulta musiikin moniottelijoita, osasta julkkiksia, osasta ravintoloitsijoita… Mitä nyt ihmisestä voi ylipäätään tulla.

Vaikka iso osa kokoelmalla esiintyneistä muusikoista ei enää Business Cityssä majaile, niin uskon vakaasti, että he kantavat Lahd… LAHEN hulmuavaa lippua korkealla.

Ai niin, Saulin, tai Pekan, kirjoittamassa liitelehtisessä on mainittu nimeltä Chambers Magazine, josta omakin kirjoittaminen sai alkunsa Hometown Priden ilmestymisvuonna. Siltäkin osin eräs ympyrä sulkeutuu nyt tämän artikkelin myötä.