Lahen levyt -juttusarjassa tutustutaan lahtelais(mielis)iin julkaisuihin, jotka ovat tavalla tai toisella jättäneet jälkensä kaupungin musiikkihistoriankirjoihin.

Mikä on paras se ja mikä on paras tämä? Yleensä nuo kysymykset ovat hankalia ja jopa ärsyttäviä. Ihan jo senkin takia, että harvassa asiassa minulla on yksi ja ainoa “se paras”. En siis yksinkertaisesti osaa vastata noihin kysymyksiin.

Mikä on paras lahtelainen bändi? Siihen minä kuitenkin osaan vastata. Helpostikin. Fleshpress.

Kuulin Fleshpressin kutsun joskus vuosituhannen alkuhämärissä asuessani Turussa. Tapasin siellä bändin lähipiirin kuuluvan ihmisen, joka lainasi (!) minulle seitsentuumaista Dilemmantrauma-tupla-EP:tä, ja jonka tallensin MiniDisc-soittimeeni (!). Se oli siinä. Rakkaus oli syttynyt.

Samalta juipilta ostin muuten Grief-yhtyeen tuotantoa, jonka biisin nimestä Fleshpress on nimensä lainannut. Kiitos, Jukka.

Piti päästä kauas kuullakseen lähelle.

Voisin väittää, että Fleshpress on ollut kotimaisista akteista eniten nykyiseen musiikkimakuuni vaikuttanut yhtye. Jos ei nyt sitten lapsuuden Hanoi Rocks -psykoosia lasketa.

Mikä on Fleshpressin paras levy? Siihenkin osaan vastata. Pillars. Bändin neljäs kokopitkä on miltei täydellinen albumi. Se yhdistää Fleshpressin alkuaikojen epätoivoisen, mutta paikoin myös groovaavan sludge-matelun ilmavampiin, jopa “postmetaliaanisiin” sävyihin ja sieltä aina junnaavan krautin kautta kirskuvaan black metaliin.

Ei jokaiselle jotakin, ei mitään kenellekään.

Pillars on myös viimeinen albumi, jolla kuullaan Teemu “Kessi” Tuomisen kärisevää vokalisointia. Senkin takia albumi on tärkeä, sillä vaikka mikrofonin perinyt kitaristi Marko “Kojo” Kokkonen hommansa pieteetillä hoitaakin, niin silti jotain kuoli Kessin jäädessä pois. Nykyäänhän Tuomista voi tosin kuulla Taser-yhtyeen keulilla, että ei mies kokonaan ole poistunut sludgen alttareilta.

Miltä se Pillars sitten kuulostaa? No minäpä kerron.  

I Am Your Sacrife avaa levyn Khanaten ja Switchbladen mieleen tuovalla verkkaisella rouhinnalla (pakko oli päästä käyttämään tuota “hevitermiä”, JAU!). Tosin loppukappale tykitellään suoraan ojasta allikkoon.

Nimikkoraita on viisiminuttinen “välisuhina”.

Disciples of Nothingness tärähtää kaiuttimista räkäisen naurun saattelemana. Hahahahahahahahah. Hitusen vajaa kaksikymmentä minuuttia hiiiiiitaaaaaan riipivää sludgea sekä taustalla kiivaasti helisevää kitaraa. Kai se on kitara?

Omega Monolith on albumin pisin raita, 22:35. Alku on verkkainen, mutta puolimatkan krouvissa kaikki räjähtää käsiin ja jopa kraut-henkisesti jauhava äänimaailma tuo mieleen Tarantula Hawk -yhtyeen. Vittu, tämä on kyllä ihanaa musiikkia.

Grave Within on levyn kenties “perinteisintä” sludgea, mutta sekin taputellaan maaliin kunnon blast-humpalla.

Pillarsin päättävä Ave Nihil… päättää. Kaiken. Suhinaa ja surinaa.

Kiitos ja hyvästi.