Kuva: Teemu Lahtinen

Isoäidin kasikymppiset klassisessa El Torossa, romanttiset ensitreffit Santa Fén hämärässä, bisnespalaveri Manhattanin pihvien äärellä, Jonen Grillin lihamuki kännissä kravatille ja lista jatkuu. Viimeisten vuosien aikana on jaksettu jankuttaa siitä, että Lahden ravintolakulttuuri on ottanut suuria harppauksia eteenpäin ja kaupungista voi nykyään puhua Suomen mittakaavalla ihan merkittävänä ruokapaikkakuntana. Silti ne samat iänikuiset nimet putkahtelevat esiin, kun ihmisiltä kysyy Mastokaupungin parhaista ruokapaikoista.

Eli ei ole ottanut harppauksia, eikä voi puhua.

Hyvät uutiset ensin

Roux on kerännyt kiitosta mm. vuoden ravintola -tittelillä ja sen tytäryritys Bistro Popot on nuoresta iästään huolimatta sementoinut itsensä osaksi lahtelaista ravintolakulttuuria. Taivaanranta on tasaisen varma suorittaja vuodesta toiseen ja sataman Casseli on kuulemma hyvä – silloin harvoin kun se on auki. Mutta siihen ne huiput sitten loppuvatkin. Ikävä kyllä.

Kuva: Teemu Lahtinen

Onhan kylässä paljon peruspizzerioita, aina ajankohtainen Mamma Maria, hajuttomia ja mauttomia ketjuravintoloita, torielämää piristävä Cafe Caribia, jokunen nepalilainen yms., mutta sellaiset ”välimallin” ruokapaikat puuttuvat täysin. Gastropub-tyyppiset, josta saisi kunnon raaka-aineista tehdyn ruoan seuraksi hyvää juomaa – ilman turhaa pönötystä ja kukkaron nyörien ratkeamista.

Pahaa ja rahaa

Mitä Lahdessa syödään? Harmaaksi mikrotettua kebabia, S-mafian puolivalmisteita ja mikä nyt juuri sillä hetkellä sattuu olemaan pinnalla. Pinnalla on ollut viime vuosina mm. kreikkalainen, nepalilainen sekä hampurilainen (sic) keittiö. Tällä hetkellä kovaa nousukautta elävät keskustan lukuisat kahvilat, jotka lisääntyvät viikoittain ja josta ainakin osasta saa myös ihan tasokasta apetta. Kahvila on kuitenkin aina kahvila.

Se ei kuitenkaan ole asian ydin. Asian ydin on se, että reilusti yli sadantuhannen asukkaan kaupungissa joutuu miettimään aivan liian kauan, mihin menisi syömään. Ei sen takia, että valinnanvaraa on paljon, vaan sen takia, että se runsas valinnanvara ei yksinkertaisesti palvele tarpeeksi ihmisiä, jotka arvostavat laadukasta ruokaa. Ikävästi ehkä sanottu, mutta totuus satuttaa.

Mielestäni kun ”ÄIÄMÄTTÖ”, bulkkihampurilaiset tai suoraan pakastimesta valmistetut annokset eivät vastaa sitä tarjontaa, josta haluaisin maksaa. Toki, pikaruoka on sitten asia erikseen, mutta siinä tapauksessa voin kääntyä vaikkapa Fafa’sin, Kauppahallin Thai-ruoan tai Aspendosin puoleen, paikkojen josta saa mukaansa hyvää ja edullista evästä.

Samaa ei voi sanoa vaikkapa vuodesta toiseen paikkakunnan suosituimmat ravintolat -listoilla keikkuvan Santa Fén puuhastelusta: puolivalmisteita puolentoista aterian hinnalla. En vaan ymmärrä paikan suosiota armon vuonna 2018. Ysäri meni jo.

Kuva: Teemu Lahtinen

Santa Fésta päästään rasvattua aasinsiltaa pitkin hampurilaisiin ja niiden etsikkoaikaan. Sen junan takavalot taitavat tosin jo loistaa pimeässä, varsinkin kun usean ihmisen suusta parhaaksi kehuttu Lamykin’s lopetti toimintansa Loviisankadulla. Naapurin Hello! on rämpinyt rahavaikeuksissa, eikä ruokansakaan nyt mikään lottovoitto ole ollut.

Kuten ei myöskään Jyrki Sukulan kuntoon laittaman Capon, joka reippaan uuden alun jälkeen jäi taloyhtiön remontin keskelle ja tuntui vaipuneen unholaan kanta-asiakkaidenkin mielissä. Capo otti pizzat takaisin listalle, mutta muuttiko se mitään?

Burgerikentän kovin menestyjä taitaa olla metsässä sijaitseva Bus Burger. Ymmärrän kyllä, että vanhat jenkkiläiset koulubussit rekvisiittana ja ”aitoamerikkalainen” ruokalista vetävät porukkaa kauempaakin ja varsinkin kesällä autoharrastajat kuluttavat bussiburgerin hiusrasvasta kimaltelevia penkkejä ahkerasti. Harmi vaan, että siihen tärkeimpään, ruokaan, ei ole jaksettu panostaa samalla intohimolla kuin brändin rakentamiseen. Samanlaista puolivalmiin oloista höttöä Bus Burgerin hampurilaiset vaikuttavat olevan kuin keskustan ketjupohjaanpolttajilla. Bulkkimössöä.

Tarjolla tänään

Oman mainintansa ansaitsee Domino, jonka piti pelastaa Lahden sushikulttuuri. Ei siihen paljoa olisi vaadittu ja alku näytti jo hyvältä, mutta Aleksanterinkadun tuulisimpaan liiketilaan (Il Padrino, Horus) muutto toi mukanaan pizzat. PIZZAT! Eivätkä ne ole edes linjassa sushin kanssa, vaan pizzalista on erillinen laminoitu lappu, jollaiseen voit törmätä vaikkapa siinä lähiön käppäisimmässä kebaberiassa.

Kuva: Teemu Lahtinen

Rautatienkadun ja Vuorikadun kulman ihmiskauppakuviot, kymmenet R-Menu-rasvapommit, ”käykö joku oikeesti Haraldissa”, kansallista huomiota saaneet nakkisushit kiinalaisesta buffetista, ABC, tuhannet lounaskioskit… Kuten sanottua, ravintoloita piisaa ja niille myös asiakkaita. Mutta vaikka ymmärrän ”suomalaisen maun” ja sen, että yritykset myyvät sitä, mikä menee kaupaksi, niin mieltä painaa yksi kysymys: miksi Lahdessa ei menesty mikään mielenkiintoinen?

Olenko minä köyhyydestäni huolimatta liian snobi vai onko Lahti yksinkertaisesti yksinkertaisten ihmisten kaupunki? Ruksitaan varmuuden vuoksi molemmat vaihtoehdot. Yliopiston puutetta on vuosien saatossa moni ravintoloitsija manannut ja siinä on varmasti perää, sillä kyllähän Lahti näyttäytyy juuri vaikkapa ravintolakulttuurinsa kautta stereotyyppisen työväenluokkaisena kyläpahasena.

Onko Lahden ravintola-ahdinko sitten kenen syytä? Asiakkaiden, jotka eivät syö tarpeeksi usein ulkona? Vai ravintoloiden, jotka paistavat ruokaansa säästöliekillä? Varmasti molempien, sillä tuntuu, että tämä sama noidankehä on pyörinyt paikallaan vuosikausia, samalla kun muualla on menty oikeasti eteenpäin. Toivottavasti nuorisossa on tulevaisuus ja tulevat sukupolvet vaativat ravintolailloiltaan muutakin kuin Restelin rasvankäryä ja halpoja tuoppeja.