Kuva: Jani Uhrman

Kirjoitin joku hetki sitten muutaman artikkelin Lahti Basketballin kausijulkaisuun. Itse asiassa kirjoitin aika pitkälti koko julkaisun. Minulla oli mahdollisuus rustata sinne muutama rivi myös toimittajan omaa kommenttia. Valitettavasti loma reissuineen puski päälle ja kirjoittamatta tuo lopulta jäi. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei silloinkaan. Tässä kommenttiraitani hieman myöhässä, alkuperäisestä julkaisualustasta irrotettuna.

Oikeastaan viestini on lyhykäisyydessään seuraava: Kiitos Lahti Basketball että olette tuoneet koripalloilun täysin uuden lahtelaisyleisön ulottuville. Uudella yleisöllä tarkoitan myös itseäni, vaikka olen tässä kuussa jo 40-vuotias mätisäkki.
Namikan aikana olin satunnainen matsissa kävijä. Laji kiinnosti, mutta seurassa harasi jokin syvempää innostumista vastaan. Ehkä se oli NMKY:n päähäni piirtämän lahkolaismielikuvan ja keskinkertaisen puuhastelun kainalohien voimakas yhteishaju, joka leijui väkisinkin sieraimiin seuran valko-lilasta ilmentymästä. Mielikuva oli liian syvällä ytimessä, jotta olisin voinut ottaa seuraa omakseni.

Yhden loppu on toisen alku

Kesä 2015 ja synkät pilvet olivat nousseet lahtelaisen koripalloilun taivaalle. Namikan perustuksia oli moukaroitu omilla tekemisillä ja tekemättä jättämisillä liian kauan. Tilanne oli vähintäänkin toivoton.  Matalapaine ja myrskyvaroitukset eivät ahdistaneet minua kuin välillisesti. Minua suretti lähinnä tuntemieni ihmisten puolesta. Sellaisten, joille Namika oikeasti merkitsi. Tekohengitys seuran pelastamiseksi ei auttanut ja muutos oli väistämättä edessä. Tai se oli vaihtoehtona Lahti-koriksen määräämättömän pitkälle ruususen unelle. Kun kuulin, keitä uuden seuran taustoille oli lähdössä, olin itse jo kääntänyt sivua. Jos näin Namika-orientoituneet henkilöt pystyvät aloittamaan uuden luvun kirjoittamisen, niin pystyn minäkin. Innostuin. Bye bye Namika, tervetuloa Lahti Basketball.

Ja niin pyyhkäisi mustavalkoinen trombi lahtelaiselle korisparketille jättämättä jälkeensä viiruakaan lilasta zombista. Historia kyllä muistettiin, mutta muut yhtymäkohdat Namikaan koettiin lähinnä rasitteena. Lahti Basketball toi parannusta oikeastaan kaikkeen, mihin parannusta kaivattiin. Ottelut ovat nyt moderneja ja viihdyttäviä tapahtumia, joissa itse pelin keskeisyys tiedostetaan, mutta sen varaan ei lasketa kaikkea. Seura myös näyttää hyvältä ja raikkaalta. Lahtelaiselta. Olen aivan varma, että jos joku haikailee mennyttä, haikailee hän sitä periaatteesta. Väkisin ja kiukulla.

Uusi seura kestävälle pohjalle

Kaikesta Lahti Basketballin tekemisestä huokuu se, ettei seurasta ole kaavailtu mitään väliaikaisratkaisua. Seuraa ja yhteistyökuvioita rakennetaan kestävälle pohjalle, eikä kuplien tai buumien päälle. Sellaiset ehkä nostattavat hetkeksi, mutta puhjetessaan tiputtavat jopa lähtötasoa alemmaksi.
Monesta eri suunnasta on korviini kantautunut hyvää viestiä muun muassa siitä, miten Lahti Basketball hoitaa suhteitaan yritysmaailmaan päin. Yleisön suuntaan hyvin hoidettu työ näkyy esimerkiksi siinä, kuinka paljon seuran huppareita ja pipoja näkyy Lahden katukuvassa. Niitä on paljon, ihan Pelicansin turkoosiin verrattava määrä, vaikka lajit eivät näkyvyydeltään kamppaile Suomessa lähellekään samassa painoluokassa. Ottelutapahtumat vetävät kansallisen korishierarkian toiseksi ylimmällä sarjaportaalla yleisömääriä, joista monet pääsarjaseurat ovat kateellisia. Myös se kielii hyvästä työstä ja siitä, että laadukkaalle korikselle on mastokaupungissa selkeä tarve.

On puuhastelua ja on puuhastelua

Suomalainen koripallo ei ole palkitsevin kenttä toimia. Vaikka maajoukkueen ympärillä on  pöhinäkattila porissut viime vuosina, vaikuttaa lajin kansallinen touhu lempeästikin arvioituna amatöörien puuhastelulta. Sitä se onkin. Seurat ovat monella suunnalla huteria kuin korttitalot, eikä sarjapalloilun tuote ole selvästikään kunnossa. Lahti Basketball on osoittanut, että myös vähäisemmillä resursseilla voi saada hyvää jälkeä aikaiseksi.
Savotta on kuitenkin raskas. Lajin ja sarjojen status Suomessa ei varmuudella tuo neuvotteluvaltteja palavereihin istuttaessa, eikä nostatusta tarjoa myöskään mastokaupungin yllä leijuva Namikan haamu. Uuden seuran taustoilla hääräävät henkilöt ovat kaikesta huolimatta onnistuneet vakuuttamaan monella suunnalla, eivät korupuheilla tai suurilla lupauksilla, vaan teoilla. Toimintaa ei ole lähdetty rakentamaan hetkellisten hurmioiden toivossa, vaan jatkuvuuden jankko ajatuksissa. Niin toimii hyvä seura.

Kun pian napautan tähän tekstiin viimeisen pisteen ja painan tietokoneen kannen kiinni on siinä Lahti Basketballin tarra, jossa lukee “alusta asti”. Se pitää kohdallani paikkansa, sillä olin syksyllä 2015 jännittämässä seurahistorian ensimmäistä virallista ottelua Lappeenrannassa. Voisin tilata seuran puuhamiehiltä toisen tarran, joka julistaisi “loppuun saakka”. Se voidaan sitten joskus liimata arkkuuni kantta kiinni painaessa. Lahti Basketball ei nimittäin seuran tämän hetkisestä toiminnasta päätellen ole kentällä kauniin lopun, vaan antoisan matkan takia.