Tapio Rautavaaraa mukaileva otsikko johdattelee taas niihin hetkiin, kun omiin reittivalintoihini keskustassa alkaa vaikuttamaan keväisten lieveilmiöiden ilmestyminen katukuvaan.

Möykkäävät retkulaumat ovat Sokoksen ja Trion kulmalla läsnä talvellakin, mutta lämmittävä kevätaurinko nostaa skenen varmasti vielä astetta kovempaan kukoistukseen. Narkkareita, onko heitä? Ja oliko heitä olemassa omassa nuoruudessani 90-luvulla? Vastaan itselleni, että oli. Nykytrendien mukaisesti näitä eri aineiden erikoismiehiä on kuitenkin enemmän, he ovat entistä nuorempia ja he ovat rantautuneet entistä voimakkaammin päivänvaloon.

Itse en koe oloani uhatuksi keskustassa kulkiessani. Koulusta päässyt 12-vuotias saattaa kuitenkin olla eri mieltä. Itse tunnen kevyttä ahdistusta ja pikkiriikkistä kuvotusta kohdatessani femman velasta ohimot lommolla möyhöttävän porukan. Reaktioni ei kuitenkaan kohdistu ihmisiin, vaan ennemminkin mahdollisuuksiin. Hukattuihin sellaisiin.

Lähdemme kohtaamaan elämää erilaisista lähtökohdista. Toisille kaikki tuntuu tulevan kuin tarjottimella, toisille taas luu on kovempaa ja elämän oikeiden raiteiden löytyminen vaatii enemmän ponnistelua. Yhteiskunnan tehtävä on pyrkiä tarjoamaan mahdollisimman hyvät lähtökohdat sille, ettei kenenkään ponnistelut olisi turhia. Runko on ihan hyvä, mutta jossain kohtaa polulta enenevässä määrin eksytään. Siitä hyvänä osoituksena on keskustassa kohdatut elottomat silmät, joiden takaa ei ole nähtävissä toivoa, mutta ei myöskään halua paremmasta tulevaisuudesta.

Joka päivä näiden sekavien sakkien ohi kulkee ihmisiä, jotka tunnistavat porukassa vanhan luokkakaverin, lapsuudenystävän, pakkiparin, naapurin, teinirakkauden, työkaverin tai vaikkapa veljen. Se kertoo karua kieltään siitä, että marginaalit ovat pieniä ja lähtökohdat eivät lopulta merkitse mitään. Veteenpiirretyn viivan yhteiskunnan tuolle puolen voi ylittää ihan jokainen, säätyyn tai yhteiskuntaluokkaan katsomatta.

Narkkarit ja sekakäyttäjät muodostavat nykyisellään oman ekosysteeminsä kaupungin keskustassa. Se on tietysti ongelman voimakkaasti silmiinpistävä puoli, jonka hyvänä piirteenä on, että se herättää keskustelua. On kuitenkin huolestuttavaa, että erilaisia julkisia keskusteluissa ja virallisissa kommenteissa suurin huoli tuntuu olevan näissä kolmessatoista reppahousussa ja siinä, miten heidät saataisiin siivottua piiloon. Lahden huumeongelma ei ole muutama keskustan liepeillä möykkäävä pille-risto tai ränniroope. Ongelma on se, että heitä tulee koko ajan lisää ja jatkuvasti nuorempia henkilöitä näkee keskellä päivää “älli mäjellä”.

Vaikka korjausliikkeet olisivatkin jyrkkiä, kääntyy laiva hitaasti ja tarvitaan pitkäjänteisyyttä. Tarvitaan kulttuurillista muutosta, jotta T-risteyksen aurinkoiselta laidalta löytyisi tarpeeksi virikkeellistä elämää alueen nuorille. Tarvitaan myös toimia, jotta alaikäinen ei saisi hankittua Lahdessa piriä helpommin kuin keskiolutta (joskaan en kannusta myöskään keskioluen suurkulutukseen). Ja kaikkeen tähän tarvitaan jotain muuta, kuin näistä asioista täysin etääntyneiden virkamiesten ideoita valistusbiisejä veivaavasta poliisien soittokunnasta. Onko kaikki hyvin sitten kun kadut on siistit ja Ilta-pulu ei enää kirjoittele? Kaupungin kaduille kuuluvat juuri ne henkilöt, jotka paikkakunnan kulttuurista ja hengestä sillä hetkellä kumpuaa. Heidät kaupunki ansaitsee.

Miten feissarit sitten sopivat tähän kuvioon? Ei mitenkään, mutta luultavasti myös heillä on lapsuudessa ollut kavereita.