Varhain tiistaiaamuna hyppäsin maauimalan altaaseen. Ajatuksena minulla oli Lahdessa järjestettävän Ironman 70.3 kisan kunniaksi suorittaa triathlonin puolikas matka hyvin kansanmakuisesti omaan tahtiin, ilman paineita itse suorituksesta. En hamuile teräksistä kuntoa, sen pönkittelyä pönkittelyä tai esittelyä, sillä sellaista minulla ei ole. En ole koskaan myöskään ajatellut haastaa itseäni triathlonilla tai pitkään aikaan haikaillut pitkien juoksumatkojen perään. Ajattelin, että tämä olisi ollut mukava tapa esitellä Ironmanin kisareittejä ja tuoda tätä maailmalla hyvin tunnettua brändiä esiin piskuisen paikallismediamme riveillä.

Kirjoitimme sivuillamme kesäkuussa 2018 Lahdessa ensimmäistä kertaa järjestetystä Ironman-kisasta

Koska en ole kovinkaan vakuuttava uimari, päätin turvallisuussyistä suorittaa puolikkaan triathlonin uintiosuuden valvotuissa uima-allasolosuhteissa. Maauimalan 50 metrin altaassa 1900 metrin uinti tarkoittaa 38 päätykosketusta, eli 19 edestakaista altaan mittaa.
ousin altaasta ja maa tuntui taas kivan tukevalta jalkojen alla. Uinti rasitti kyllä, vaikka kauhoin matkan hyvin verkkaisesti rintauinnilla. Nopeimmat vesijuoksijat varmasti kirmasivat ohi oikealta ja vasemmalta. En edes muista, milloin olisin viimeksi uinut matkaa. Siitä lienee ainakin kymmenen vuotta.


Yleinen sauna on aina mukava kokemus. Siellä suomalainen mies on konkreettisesti riisuttu vaatteista ja titteleistä. Saunassa kaikki ovat lähtökohtaisesti samalla viivalla. Siellä voi olla hiljaa, tai siellä voi keskustella. Tällä kertaa olin yksin, ja hiljaa.

Satamasta matkaan

Olemme julkaisseet Lahen Aikoja vuoden 2017 alusta lähtien. Julkaisu, toimitustapa ja aviisin ympärillä touhunnut porukka on ajan saatossa elänyt. Olemme pyrkineet etsimään mallia, joka olisi optimaalinen meille tekijöille, mutta myös tekstejä lukevalle yleisölle. Tällä hetkellä teemme Teemu Lahtisen kanssa Lahen Aikoja käytännössä kahdestaan. Jutut raavitaan selkänahasta, kun kummallakaan ei ole omien “oikeiden töiden” ja Lahen Aikojen artikkelien lisäksi energiaa mediamme tuotteistamiseen. Emme siis hyödy Lahen Ajoista taloudellisesti mitenkään. Palkka on ainoastaan henkistä. Tilipussiin kilahtaa ajatus siitä, että teemme hyvää ja hyödyllistä juttua, joka mahdollisesti tuottaa myös iloa ympäristöön. Artikkelien määrä ja valitettavasti joskus myös taso heittelee melkoisesti.

Myös triathlonille oli vaikea löytää hyvää rakoa. Työt ja perhe haittaavat paikallisjournalistista harrastustoimintaa. Sen lisäksi minun oli alasarjaurheilijana löydettävä rako, jossa reissun rasitus ei kuormittaisi liikaa 40-vuotiaan topparin jäljellä olevia lihaksia. Lähdin siis hyvin loogisesti ja tarkkaan suunnitellusti suoriutumaan haasteesta tiukkaa paikallisottelua edeltävänä päivänä. Tietenkin.

Allasjumpan jälkeen rullailin yksivaihteisella polkupyörälläni seuraavan osuuden virallisille starttipaikoille Lahden matkustajasatamaan. Vaikka itse olin jo karistanut unihiekat uima-altaaseen, heräili lahtelaisten olohuone vasta uuteen aamuun. Koska urheilin pari päivää ennen varsinaista kisapäivää, oli minun hoidettava suorituksen aikainen juomahuolto ja virkistäytyminen omatoimisesti. Satamassa terassilla nautittu kupillinen vihreää teetä pyörsikin viimehetken epäröinnit 90 kilometrin fillaroinnin suhteen puoltaviksi ja lähdin urheasti matkaan.

Kohti Hollolan kirkonkylää ja sen ohi

Yleensä tapaamme Lahen Aikojen tiimoilta pari kertaa kuukaudessa. Yhdellä tapaamisella suunnittelemme tulevaa ja haaveilemme paikallismedian tuotteistamisesta ja sisäänpäin vuolaasti ryöppyävistä rahavirroista. Toisella kerralla sitten on “puuhapäivä”, jolloin haemme empiriaa mm. ravintola-arvosteluille tai muille jutuille, joita teemme enemmän tai vähemmän kimpassa. Fyysisten tapaamisten lisäksi Whatsapp laulaa toisinaan mukavasti. Muuten työskentelemme itsenäisesti, aina kulloisenkin käytössä olevan aikamäärän mukaisesti.

Fillarin rengas rullasi kevyesti rantatietä Jalkarannassa. Tämä on tuttu reitti, sillä olenhan Kiikkulan kasvatti ja pyöräillyt näitä samoja raiteita keskustaan ja takaisin tuhat kertaa. Päätin käyttää pyöräilyosuudella kevyen liikenteen väyliä aina kuin mahdollista. Ei sillä, että pelkäisin tienposkessa matkustamista, olenhan ajanut vuonna 2015 polkupyörällä Lahdesta Sisiliaan. Jalkarannantie ei totuuden nimissä tunnu kummoiselta haasteelta verrattuna esimerkiksi Lomzan ja Varsovan väliseen tieosuuteen, jossa pyöräilijä tuntuu megarekkojen seassa varsin pieneltä yksiköltä. Tämä oli kuitenkin huviajelu, enkä halunnut yskiä autojen tieltä nostattamaa pölyä kuin sellaisissa paikoissa, jossa se olisi välttämätöntä.
Reitti Hollolan kirkolle oli hyvin tuttu Vesijärven ympäriajoista. Veskun rundi on oikein mukava liikunnallinen tapa viettää kesäpäivää.

Lahen Aikojen kattava raportti Vesijärven ympäriajosta

Jalkarannasta Messilään ja siitä Rantatietä Pyhäniemen kautta kirkolle. Tiesin Kirkonkylän Kioskin palvelevan erinomaisesti virkistyspisteenä, joten tauko paikalla ja kuppi teetä por favor.

Lounastauko Kärkölässä

Monen monituista kertaa olen ajatellut pistää pistettä Lahen Aikoihin. Ajatus siitä, mitä kaikkea muuta tähän käytetyllä ajalla voisi tehdä, pistää pohtimaan syviä. Emme me ole tätä kenellekään velkaa. Keväällä tuskailimme yhden kuukausijulkaisun kanssa todella voimakkaasti ja olin jo puoliksi valmistellut tiedotteen Lahen Aikojen lopettamisesta. Lahtinen tuli siinä vaiheessa väliin. Hyvin pitkälti hänen ansiostaan julkaisu sai jatkoa. Oikeassa hän olikin, ehkä. Lahen Ajoista on tullut itselleni jo niin tärkeä kanava, että vaikeaa lopettaminen olisi. Luopuminen on meille ihmisille hyvin vaikeaa, oli kyse sitten mistä tahansa rakkaista asioista. Luopuminen on kuitenkin pakollinen osa elämää ja välillä se tekee ihmiselle hyvää jo ihan oppimiskokemuksena. Sitähän tämä olisi: Päästämistä irti jostain, johon on uhrannut paljon aikaa ja energiaa. Liian hyvä ja elinvoimainen asia suoran niskalaukauksen kohteeksi.

Kirkolta matka jatkui vielä hetken matkaa itselleni tuttua reittiä kohti Hollolan syviä perämetsiä. Uskilan koulun kohdalla olevassa nousussa kohtasin ensimmäistä kertaa voittajani. Vaikka takapuoli oli noussut istuimesta jo Vanhan Jalkarannantien mäessä, nyt oli noustava ratsailta taluttamaan. Jos ei muuten, niin säästelläkseni loppumatkaa varten, mutta toki muutenkin. Mäen jälkeen tiukka oikea. Tässä kohtaa takana oli vasta parikymmentä kilometriä ja edessä seitsemänkymmentä samanmoista. T-risteyksestä kohti Sairakkalaa. Hollolan kirkonseutu on yksivaihteisella matkaavalle pystypyöräilijälle harmittavan mäkistä ja kumpuilevaa. “Sunnuntaipolkija” saattaa kuitenkin säilyttää hymynkareen huulillaan myös täällä, kun kiirettä ei ole. Sairakkalassa alitin valtatie 12:n ja matka jatkui kohti Kärkölää. Sairakkalan ja Kärkölän välinen tieosuus tuntui kovin tylsältä, mutta mukavan alajuoksuiselta. Ajattelevana ihmisenä tämä kuitenkin nostattaa pieniä harmaareunaisia pilviä taivaanrantaan tulevia kilometrejä ajatellen: mikä tulee alas, menee myös ylös. Tahdon kuitenkin elää lifestyle-coachien mukaisesti hetkessä ja annoin mennä vaan turhia ajattelematta.

Saavuin Kärkölän kirkonkylälle kymmentä vaille 11 ja pidin pienen tauon. Huili kuitenkin venyi, sillä kirkkoa vastapäätä oleva lounaskahvila oli juuri pistämässä apetta tyrkylle. Pääjoukko oli jokatapauksessa jo karannut, ajattelin, ja istuin pöytään.

Maantiepyöräilyä

Minulle suurin motiivi tehdä Lahen Aikoja on kotiseuturakkaus. Haluan itsekin kuulla kaupungin tarinoita ja kirjata niitä ylös. Uskoisin, että Lahtisen motiivit ovat ainakin lähtökohtaisesti hyvin samankaltaiset. Toinen ratkaiseva tekijä on varmasti myös se, että me molemmat hankimme elantomme enemmän tai vähemmän kirjoittamalla, joten hieman tyypillisiä toimeksiantoja vapaampi kirjoittaminen teroittaa kynää ja pitää mielen virkeänä. Saattaapa Lahen Aikojen jutut myös toimia käyntikorttina ja poikia työkomennuksia, kuten ainakin itselleni on pariin otteeseen käynyt.
Mielestäni Lahden kokoinen kaupunki myös tarvitsee vapaata mediaa, jonka ei tarvitse kumarrella sääntöjä, merkkimääriä tai ohjeistuksia. Me kumarramme mieluusti lahtelaisuutta, vapautta ja omaa käsitystämme hyvästä mausta.

Kärkölän kirkolta reitti jatkui kohti Järvelää, josta oikaisin kantatielle 54. Kertoo hyvin Ironman brändin vahvuudesta ja laajuudesta, että itse kisan aikana myös Riihimäentie on tuntien ajan kokonaan suljettuna usean kilometrin matkalta. Nyt kuitenkin tein matkaa 100 km/h pyyhältävien ajoneuvojen seassa, kunnes oikaisin risteyksestä kohti Korpikylää. Hieman heikossa asvaltissa oleva maalaistie nousi tässä keskelle aukeita peltoja. Jouduin ensimmäistä kertaa kunnolliseen kamppailuun pystypyöräilijän pahinta vihollista, tuulta vastaan. Taakse jäi Korpikylän kartano ratsutiloineen ja saavuin taas valtatie 12:n äärelle Kukonkoivussa. Tällä kertaa ylitin tien siltaa pitkin ja jatkoin matkaani ensin Vesalaan, ja siitä kohti Hälvälää.

Paluu Hollolan kirkolle Hälvälän kautta

Lahen Ajoissa on historian saatossa mukana on ollut monenlaisia tekijöitä, joilla on ollut monenlaisia visioita. Missään vaiheessa emme ole kaavailleet tästä tällaista kahden miehen show’ta, jollaiseksi se nyt on muodostunut. Se vaan on muodostunut. Railakkaimmissa kuvitelmissa ajatuksena on ollut instanssi, joka tarjoaa puolipäiväisen työpaikan parille ja osallistaa laajalti eri ikäisiä ja näköisiä tekijöitä jopa erilaisten oppilaitosyhteistyö-kuvioiden myötä. Erilaisten visioiden kupla on useimmiten puhjennut kahteen nykyaikana hyvin voimakkaasti määräävään tekijään, tai oikeastaan niiden puutteeseen. Raha ja aika ovat nykyisellään niin hallitsevia artikkeleita, että ilman niitä ei pitkälle pötkitä. Ne myös vaikuttavat hyvin voimakkaasti toisiinsa. Jos on rahaa, on mahdollista priorisoida aikaa. Kolikon toisella puolella taas aika mahdollistaa toteuttaa keinoja, joilla saisi rahaa. Harmittava oravanpyörä, joka on osaltaan jarruttanut Lahen Aikoja hyvinkin voimakkaasti. Jos nyt heitetään puheet säännöllisemmistä palkoista suoraan haihattelukansioon, niin väittäisin pienimuotoisten palkkioiden ja korvausten myötä ihmisten löytävän aikaa laadukkaalle paikallisjournalistiselle työlle. Tämä koskee myös minua ja Lahtista. Tällä hetkellä emme joudu kaivamaan webhotellimaksuja omasta pussista ja olemme satunnaisesti päässeet “firman piikkiin” lounaalle. Hyvä niinkin, sillä se ei ole ollut totuus koko Lahen Aikojen historian ajan.

Olen viettänyt tuskaisempiakin aikoja Hälvälässä. Tällä viittaan aikaani varusmiespalveluksessa ennen kuin vanhemmalla iällä erosin systeemistä. Nyt Hälvälä näyttäytyy aurinkoisena ja lämpimänä, kaikella hyvällä sanottuna. Rullaillessani pitkin sotilasalueen läpi vievää tietä vyöryi mieleeni muistoja, lähinnä ajan kultaamia hyviä sellaisia. Ilokseni huomasin myös, että sotilasalueen jäädessä takamaastoon Kirkkotie on yhtä alamäkeä ja vei minua hyvin kevyellä kammenpyörittelyllä kohti Salen risteystä, jonka ohi olin taittanut alkumatkaani muutamia tunteja aiemmin. Kirkkotiellä sivuutin Harjulan lavan, jossa oli tiistain päivätanssit täydessä tohinassa. Pari harmaavarpusta pumppasi norttia lavan ulkopuolella ja orkesteri piiskasi rytmiä tanssikansan iloksi. Kuljin myös Pub Katinhännän ohi. Onkohan siellä vielä hanat avoinna? Ainakin teipit löytyy ikkunoista. Saavuin takaisin Kirkonkylän kioskille, jossa tavoitteena oli hörpätä kupillinen ennen viimeistä koitostani takaisin Lahden satamaan. Huomasin, että kioskilla oli tuttuja. Ilokseni siksi, että on aina hauska nähdä mukavia ihmisiä. Surukseni sen takia, että tämä tietäisi taas reissun venymistä.

Triathlonista duathloniksi

Ilmoitin huhti-toukokuussa Lahtiselle mahtipontisesti, että teen kesän ajan Lahen Aikoja täydellä höngällä panostaen määrän sijasta laatuun ja syksyllä sitten katsotaan, millä fiiliksellä mennään. Voin hyvillä mielin sanoa, että toukokuussa nautittiinkin kokonaisuutena yhdestä Lahen Aikojen historian laadukkaimmista kuukausijulkaisuista. Kesäkuussa tuli sitten pienimuotoinen notkahdus. Laatu ei tietenkään notkahtanut, kun julkiseksi ei tullut yhtäkään juttua. Lahtinen kyllä hoiti oman leiviskänsä ajoissa sähköpostiini, mutta itsellä tuli “vähän muuta”. Sormien välistä valui se pariin otteeseen jo mainittu aika, jolla tehdään sitä välttämätöntä pahaa rahaa. Same old, same old. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei silloinkaan, pistetään jutut julki heinäkuussa. Jos emme ole taloudellisesti sidoksissa mihinkään suuntaan, ei kukaan myöskään sanele meille milloin me julkaisemme. Talouden hinta on vapaus. Vapauden hinta taas on tässä tapauksessa rahattomuus.

Etukäteissuunnitelmasta poiketen minulla ei ollut etukäteissuunnitelmaa ja poikkesin vielä Messilässä mukilliselle vissyä. Messilän Campingalue on oikein mukava keidas Lahden ja Hollolan rajamaastossa. Siellä on kesäkauppaa, kesäterassia ja uimarantaa tarjolla mukavan välittömässä karavaanarihengessä.
Messilän jälkeen nöyrryin toisen kerran matkan aikana pinnanmuotojen edessä. Ylös Korpikankareelle nouseva mäki näytti niin pitkältä ja lohduttomalta, etten halunnut sen edessä taistella. Poljin sen minkä ilman isompia ponnistuksia pääsin, ja nousin ylös ratsailta.


Korpikankare, Rautakankare, Kiikkula, Kankola, Tapanila, Pallas. Maali häämötti jo etuvasemmalla, kun Sibeliustalo ja sataman laivat piirtyivät näköpiiriin vastarannalla. Vetäisin vielä lenkin Kariniemenkadun kautta ja Vesijärvenkatua vieriessä alas oli jo oikeasti loppusuoran tuntua. Satamaan saapuessani siellä oli jo täysi tohina päällä. Telttaa nousi kuin Roskildessä ja aitaa pystytettiin ripeään tahtiin. Ironman.

Olin jo matkan varrella kypsytellyt päätöksen siitä, että minun triathlon olisi tällä kertaa duathlon. Juoksu saisi jäädä. Tai missään vaiheessa en ollut edes suunnitellut juoksevani matkaa. Minulle on vuosia sitten lääkäri sanonut, ettei 90 kilon elopainolla ja nopeiden joukkuelajien raiskaamilla nivelillä kannata välttämättä lähteä pidempiä juoksulenkkejä lyllertämään. Alkuperäinen aikomukseni oli kävellä tuo puolimaratoni. Kuten kuitenkin monessa muussakin asiassa tämän verkkolehden tiimoilla, törmäsin realiteetteihin. Ei ole aikaa, duathlon olkoon uusi triathlon. Oikeassa duathlonissa tosin uintiosuus on unohdettu ja suoritus sisältää juoksua ja pyöräilyä, mutta tämä olikin vain karvalakki-duathlon.

Vielä on kesää jäljellä. Kesä painetaan Lahen Aikoja ja katsotaan taas syksyllä, onko tässä mitään järkeä. Onko ylipäänsä missään mitään järkeä?