Lahteen on vaivihkaa putkahtanut uusia kahviloita. En tarkoita niillä R-kioskin nurkkaan viritettyä hikistä termoskannua tai marketin oheen sovitettua tylyä pöytä- ja tuolirivistöä, vaan huoneistoa joka on selkeästi tunnustautunut nimenomaan ja nimensä mukaisesti kahvilaksi.

Vanhoina ja joskus myös hyviksi kutsuttuina aikoina juuri kahvilat tekivät kaupungin. Ravintolat olivat ikään kuin poikkeus ja kahvilat puolestaan sääntö. Kaupungin pääkadulla niitä saattoi olla monta lähes vierekkäin. Kahvilat liittyivät tavallaan kävelykulttuuriin, johon kuului olennaisella tavalla poikkeaminen niihin. Se tapa taas alkoi tuhoutua jo yleisen autoistumisen myötä.

Kulttuurihistoriallisesti kahviloiden loistokausi sijoittuu porvariston nousuun. Vanhoissa valokuvissa kaupunkien pääkaduilla vilisi hyvin pukeutuneita aikuispariskuntia, joilla oli aikaa ja tarvetta pistäytyä myös kahviloissa. Se oli itsestään tietoista näyttäytymistä, jolla oli myös vankat perusteensa. Tänä päivänä olisi sitä vastoin perin outoa nähdä joku Francis McCarron istumassa paikallisessa kahvilassa. Ei missään nimessä, sillä niitä kansoittavat pikemminkin virkanaiset ja lapsensa kanssa aikaa viettävät äitiyslomalaiset.

Tai kyllä joissain kahviloissa saattaa myös nähdä vilkkaasti keskenään keskustelevan miespuolisen eläkeläisryhmän. Aiheena eivät ole välttämättä porakoneet tai autot, vaan ajankohtaiset asiat. Kapakkakeskustelun meluisuudesta ja kiivaudesta ei ole merkkiäkään, vaan puhe kuulostaa erimielisenäkin sopuisalta.

Siinä meillä on itse asiassa selvä jäänne juuri niiltä ajoilta, jolloin Pariisin kahviloissa alkoi kokoontua käsityöläisiä ja kauppiaita vaihtamaan näkemyksiä yleisiksi kutsutuista asioista. Joku tyhjätasku runoilijakin saattoi itsensä ryhmään tunkea. Silloisen vanhan vallan edustajille nuo kokoontumiset olivat selvä vaaran merkki, eikä mikään ihme, että kahvin juontiin on aika ajoin liitetty kumouksellisuuden vire.

Lahdessa on itse asiassa yksi kahvila, joka muistuttaa ulkoisesti näitä yhä vieläkin olemassa olevia pariisilaiskahviloita. Se on tietysti Mariankadun Sinuhe, joka on onnistunut sinnittelemään läpi kahviloiden alamäen. Jotain surumielisen väsähtänyttä siinä kuitenkin aistii ainakin noihin uusiin yrittäjiin verrattuna. Tai ehkä tämä on silkkaa nostalgiaa, sillä loistokaudellaan 60-luvulla Sinuhessa oli uutena nähtävyytenä televisio ja kahvilan ulko-ovi aukeni itsestään. Siellä meillä nuorisolla oli tapana viettää joskus tuntikausia kunnes joku loihe vihdoin lausumaan, että eikös jo lähdetä kaljalle.