Kuva: Jani Uhrman

I am he as you are he as you are me, and we are all together”, lateli John Lennon riemukkaassa kappaleessaan I Am The Walrus. Siinä hän ehkä viimeisen kerran tuli ilmaisseeksi bändinsä monissa piiseissä ilmaiseman kauniin ajatuksen yhteisyydestä.

Lennon ei olisi kuitenkaan ollut Lennon, ellei hän olisi alkanut myöhemmin vetää takaisin puheitaan ja ryhtynyt päinvastoin korostamaan ihmisten periaatteellista erillisyyttä. Imagine oli tietysti vielä komea universaalin yhteisyyden julistus, mutta moni muu hänen soolouransa kappale perustui muiden tylyyn dissailuun ja oman minän korskeaan nosteluun. Hyvänä tukena siinä oli tietysti Yoko Ono.

Ainutkertaisen ja positiivisen yksilöllisyyden esille tuomisesta siinä ei ollut kyse, vaan Lennon oli eturivissä ajamassa sitä, mitä nykyään kutsutaan ”identiteettipolitiikaksi”. Se siis tarkoittaa oman ryhmän ominaisuuksien, oikeuksien ja vaatimuksien korostamista muiden kustannuksella. Alun perin myönteinen yhteisyys alkoi joskus 80- ja 90-luvuilla perustua poissulkemiseen. Moderni yhteiskunta on kummasti heimoutunut.

Näitä identiteettejä tänä päivänä riittää. Ne voivat perustua rotuun, ikään sukupuoleen, kansallisuuteen ja tietysti myös politiikkaan, ja lähes aina niiden kanssa päätyy liikkumaan ohueksi käyneellä jäällä. Kaikki mitä siitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan.

Yksi ehkä kaikkein harmittomin identiteetti pohjaa paikallisuuteen. Senkin ympärillä on käyty koviakin kahinoita, ja voi olla että tänä päivänä niin keskeiseksi noussut kilpailun ajatus voi ajaa eri paikkakuntia hakemaan väärin tavoin itselleen identiteettiä.

Kiinnostavaa on kuitenkin se, että esimerkiksi eri kaupunkien välinen, kaikille tuttu nokittelu taitaa sittenkin olla luonteeltaan lempeää ja leikillistä. Poikkeuksia siinä lienevät vain urheiluporukat, jotka näyttävät ihan tosissaan käyvän keskenään aika ajoin koviksi käyviä kahakoita.

Juuri harmittomaksi muuttuneena paikallisidenteetti on silti yhä kiinnostava juttu. Sitä pohtimalla voisi nimittäin päästä myös purkamaan noita vakavaksi menneitä identiteettisotia. Yksi niistä velloo tätä nykyä saamelaisuuden ympärillä, ja ilmenee pahimmillaan kiistelynä siitä ketkä ovat “oikeita” saamelaisia. En ole asiaan paremmin perehtynyt, mutta selvältä rasismilta asia haiskahtaa.

Ei siitä kuitenkaan enempää, mutta kun Lahessa ollaan, niin kysytään hieman samalta pohjalta, että ketkä ovat ”oikeita” lahtelaisia? Ei kai sellaista enää kukaan muu tivaa kuin viranomainen, mutta kysytään nyt kaikesta huolimatta, koska vastaus ei ole itsestään selvä.

Tavanomainen vastaus tietysti kuuluu, että me täällä syntyneet. Se on juuri identiteettipolitiikalle ominainen fundamentaalinen peruste. Yllättävän moni täällä jo vuosikymmeniä asunut on samaa mieltä ja sijoittaa itsensä ainakin henkisesti muualle. Eivät he enää mitään ryhmiä tai yhteisöjä pahemmin muodosta, mutta puheissa heidän minuutensa ei ole kovinkaan vankasti tänne ruuvautunut.

Silti voisi aivan hyvin väittää, että nimenomaan muulta tänne muuttaneet niitä varsinaisia lahtelaisia ovat. Heitä myös riittää, ja juuri niihin moniin isoihin muuttoihin Lahen identiteetti myös perustuu. Niinpä ehdotankin leikillisesti, että noille itsensä yhä vieläkin muualle sinnikkäästi sijoittaville suotaisiin ”kaksoiskaupunkilaisen” titteli.