Tämän kolumnin nimi ei ole sattumalta Kosketuksia. Se viittaa tietysti kirjoittajan sukunimeen, mutta myös siihen, ettei palstalla viljellä mielipiteitä. Niitähän meillä nykyään riittää muutenkin joka lähtöön ja jakoon. ”Minulla on mielipide, siis olen olemassa”, lausahtaisi tämän päivän René Descartes.

Huomattavasti enemmän minua kiinnostavat havainnot. Mielipiteistä ne eroavat tietysti siinä, että ne ovat yleensä uusia. Niistä ei pidetä kiinni, vaan ne tulevat ja menevät. Mielipiteiksi ne eivät myöskään käänny, mutta herättävät myöhemmin ajatuksia.

Havaintoja kehkeytyy parhaiten juuri kaupungilla kävellessä, tai toki myös luonnossa, mutta siihen minulla ei ole minkäänlaisia valmiuksia. Istuessa ja makoillessa ajatukset pyörivät helposti vain oman itsen ympärillä, kävellessä ihminen irtautuu itsestään ja muuttuu anonyymiksi.

Friedrich Nietzschen mukaan ihmisen onkin parasta istua mahdollisimman vähän, sillä vain ulkoilmassa vapaasti liikkuessa myös ajatus kulkee. Kaikkein pahimmat ennakkoluulot nousevat Nietzschen mukaan istuvan ihmisen suolistosta. Mielipiteistä nyt puhumattakaan.

Kuntoilun kanssa tällaisella kävelyllä ei ole varsinaisesti mitään tekemistä. Päinvastoin, sillä mitä hitaammin kävelee, sitä nopeammin vuorostaan ajatukset liikkuvat. Päämäärääkään ei kävelijällä välttämättä tarvitse olla, sillä harhailu ja eksyminen tuottavat juuri uusia havaintoja. Hyvä on kotikaupungissakin välillä valita tavanomaisesta poikkeava reitti, vaikka se olisi pitempi.

Vieraassa kaupungissa kävellessä havaintoja tosin tuppaa tulemaan usein liikaa, mutta kotikaupungissa on mieluisaa bongata tutussa maisemassa tapahtuneita tai käynnissä olevia muutoksia. Lahden niin kovasti soimatut katutyötkin ovat minusta siinä mielessä antoisaa seurattavaa. Erityisen kiehtoutunut olen aina ollut myös siihen, miten katuun kaivetusta syvästä kuopasta paljastuu se moninainen johtojen ja putkien verkosto mikä normaalisti jää uumeniin. Kaupungin ruumiinavaus, oletan. Ja rakennustöitäkin on aina välillä mukavaa jäädä seuraamaan. Minne ovat muuten kadonneet ne yksinäiset miehet, joita näki takavuosina seisoskelemassa rakennustyömaiden aitojen takana?

Tuo jo mainittu erityistä ”kävelyn filosofiaa” viljellyt Nietzsche luotti musiikkiakin kuunnellessaan enemmän jalkoihinsa kuin korviinsa. Hyvässä musiikissa on aina kävelyn tuntu, johon myös jalat heti jo varpaista lähtien reagoivat. Richard Wagnerissa ei Nietzschen mielestä sellaista ole, vaan hänen kiemurteleva, mutainen ja vellova musiikkinsa pelkästään vain jähmettää jalat. ”Ei edes Saksan nuori Keisari kyennyt marssimaan Wagnerin Keisarillisen marssin tahtiin”, Nietzsche irvaili.

Olen taipuvainen ajattelemaan samaa hevistä, ja samoin kävelyllisin ja jalallisin perustein. Monin verroin mieluummin kuuntelen vaikkapa Fats Dominon I am Walkingia tai Del Shannonin The Wandereria ja lähden kaupungille kävelemään ja tekemään ne tahdit varpaissani havaintoja.