Kuva: Teemu Lahtinen

Lahti on täynnä pubeja ja baareja, itse asiassa jopa niin täynnä, että joitain vuosia takaperin ravintoloiden tiheys asukasmäärään suhteutettuna kalpeni vain Helsingille. Mutta kuka niissä pubeissa sitten istuu päivät pitkät vai istuuko kukaan? Lahen Aikojen Keittolounas-juttusarja sukeltaa päiväkaljoittelun kiehtovaan maailmaan ja raportoi juuri niistä paikoista, joissa sinun on ”aina pitänyt käydä”.

Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui perinteinen Hyvä Aatos, joka sijaitsee kätevästi Lahen Aikojen byroon naapurissa. Miksi mennä merta edemmäs kaljalle. Oliko Hyvä Aatos sitten hyvä aatos? Astutaan sisään ja katsotaan.

Kuva: Teemu Lahtinen

Varattu

Hiljaista ja tyhjää. Ne olivat ensimmäiset mieleen tulevat termit. Baari oli ollut auki vajaa puolisen tuntia, kun astelimme ovesta sisään. Tasan kahdelta Hyvä Aatos avaa ovensa kaikkina muina päivinä paitsi maanantaina, jolloin vietetään hyvin ansaittua vapaapäivää.

Tilasimme juomat, happy hour -hintaiset tuopit Karjalaa sekä lonkeroa, ja aloimme pähkäilemään pöytävalinnan kanssa. Työntekijä keskeytti puuhamme kuitenkin heti alkuunsa ja osoitti pyöreää ikkunapöytää, joka oli kuulemma varattu. Ei siinä mitään lappua ollut, emmekä saaneet kunnollista vastausta (kielimuuri?), että kelle se oli varattu. Se ei vaan ollut meitä varten.

Kuva: Teemu Lahtinen

Toki moinen jätti uteliaan mielen janoiseksi, joten vahtasimme nurkkapöydästämme silmä kovana, että kuka varattuun pöytään istahtaa. Vai istahtaako kukaan. Joku kaupungin silmäätekevä vai uskollinen kanta-asiakas? Maalasimme jo kuvaa hieman elämää nähneestä herrasmiehestä, joka purjehtii sisään tukka kammattuna ja housut prässättynä.

Hetken aikaa juomiamme särvittyämme ja pöytään kiikutettuja suolapähkinöitä popsittuamme alkoi tapahtua. Ensin sisään purjehti siniseen pilkkihaalariin verhoutunut keski-ikäinen mies, jonka vanavedessä asteli kaikista maailman ihmisistä juurikin aiemmin kuvittelemamme harmaahapsinen herrasmies. Hän huikkasi eleettömästi tiskille, istui varatun ikkunapöydän ääreen ja hetken päästä tarjoilija kiikutti aromilasillisen ruskeaa juomaa, jota epäilimme konjakiksi. Tuota koreografiaa oli harjoiteltu vuosia, niin sulavaa se oli.

Kuva: Teemu Lahtinen

Näin tämän kaiken pitikin mennä.

Ilossa ja surussa

Kaurismäkeläinen. Melkoisen kulunut termi, mutta joskus se on vaan ainoa oikea termi. Hyvä Aatoksen kohdalla kaurismäkeläisyydestä voi mielestäni puhua ilman häpeää. Siisti, mutta nukkavieru kaljakuppila tuntui tunnelmansa ja sisustuksensa puolesta jämähtäneen jonnekin 90-luvun lama-Suomeen. Jo pelkästään taustamusiikin virkaa hoitaneet boyzonet ja whitneyhoustonit veivät mielen takaisin omaan nuoruuteen. Puhumattakaan nurkassa mykkänä esiintyneen television tarjonnasta, joka tuuttasi ulos Emmerdalea tai muuta vastaavaa saippusoopaa.

Ja jos ei ysäri soittanut vielä tarpeeksi montaa kertaa, niin eteistilan postikorttiseinä vastasi viimeistään NMT-puhelimen vaativan pirinään. Kanta-asiakkaiden kortteja etelänlomilta: ”Terveiset Mallorcan sikajuhlilta, kohta taas kotona. Ikävä on. T: Rape”.

Kuva: Teemu Lahtinen

Tunnelma oli siis omalla tavallaan surumielisen harras, mutta silti selvä toivonkipinä sykki jossain bingokoneiden ja darts-taulujen katveessa. Tai kuten aforismitaulu asian kiteytti Bernard Shaw’n sanoin: Yksinäisyys – hieno asia mutta ei, kun olet yksin (sic).

Me emme kuitenkaan enää olleet yksin. Pöytä toisensa jälkeen täyttyi kanta-asiakkaista, joita tarjoilijatar puhutteli nimellä. Kaikki istuivat omissa pöydissään, joita oli korkeintaan viisi, mutta puheensorina lenteli pöytäseurueesta toiseen, kun päivänpolttavia ja tunteita herättäviä aiheita olivat mm. bi-seksuaalisuus ja veromätkyt. ”Oi aikoja, oi tapoja”.

Kuva: Teemu Lahtinen

Meidän aikamme oli tullut täyteen, joimme tuoppimme tyhjäksi ja jätimme Hyvä Aatoksen olemaan sitä, mitä se on varmasti monelle kanta-asiakkaalle päivittäin: sosiaalinen turvasatama ja olohuoneen korvike.

Tsekkaa myös Keittolounaan kuuma peruna:

Keittolounaan kuuma peruna – Bailulinkku