Muistaako kukaan aikaa, kun huoltoasemilta sai vielä oikeasti palvelua auton suhteen? En minäkään kovin tarkasti, koska en ole autoa koskaan omistanut. Tai itseasiassa muistankin, suoritin näet osan kymppiluokan työharjoittelusta läheisellä Essolla. Enempää en paljasta, mutta sanotaan että se sijaitsi Lahdessa, Liipolan kerrostalolähiön kupeessa.

Asemalla oli todellakin auton huoltoa öljynvaihdosta sitä suurempiin remontteihin, kera mainion varaosalajitelman. Itseasiassa en edes tiedä miksi hain kyseiselle harjoittelupaikalla, koska en ole koskaan ollut ns. ”automies”, vaikka infrastruktuuri itsessään on aina kiinnostanut. Itse kulkupelit eivät ole oikeastaan koskaan kokonaisuuksina olleet lähellä sydäntä.

Yksi ontuva selitys pestautumiselleni lienee se, että olin romantisoinut työtä bensa-asemalla. Odotin, että jonain päivänä pihalle kurvaa kiiltävä Cadillac vuosimallia -69, ratin takana hemaiseva nainen, edessään luonnon omat airbagit. Minä öljyisissä haalareissa ja rasselitukko kädessäni kiiruhdan öljymontusta palvelemaan tuota katujen varpusta, jolloin katseemme kohtaavat ja kaikki on sanomatta selvää: letku sisään ja tankki täyteen. Vaarana tässä kuitenkin on että yhdeksän kuukauden kuluttua jouduisin huoltajaksi neidin perässä kulkevalle minille.

Todennäköisempi syy hakeutua huoltoasema-alalle lienee TV-sarja, suomalaisen komedian helmi ”Tankki Täyteen”. Sarja on sijoittettu Vilenin perheen huoltoasemalle, minne ainoat asiakkaat kirjaimellisesti eksyivät. Siitä oli kaukana nykyinen hektisyys, päivien ollessa verkkaista kitkuttelua myös taloudellisessa mielessä. Perheyrityksessä työskentelystä sain myöhemmin omakohtaista kokemusta, ja se todellakin ON sitä miten ”Tankki Täyteen” sen esittää. Niin tai näin, tuntien oman perusluonteeni, kallistun Tankki täyteen -teoriaan. Siinä on suuri sija keplottelulla (järkeistämällä), jotta asiat saisi tehtyä mahdollisimman vaivatta. En siis kauaa viihtynytkään haalareissa ja harjoittelun parhaat muistot liittyivätkin takahuoneen vessan tyttökalenteriin.

Palatkaamme aiheeseen, mikä se loppua kohden lieneekään. Artikkelin peruslähtökohtana oli kuitenkin, että autojen huolto on mahdotonta ns. tavallisilla bensa-asemilla, jossa huolto tarkoittaa ”vettä ja ilmaa”. Sitä saa ilman asemiakin, kunhan ajaa tarpeeksi kovaa ikkunat auki tuulessa ja sateessa. Seuraavan kerran kun olen ulkopaikkakunnalla minun äitini autolla ja tiedustelen (kännykältä) missä sijaitsee lähin huoltoasema, tarkoitan todella HUOLTOASEMA. En asemaa, joka varustettu pelkillä bensamittareilla ja josta saa hodareita, vaippoja, potkukelkkoja sekä turpaan, jos sattuu ohimennen kritisoimaan ”huoltoaseman” valmiuksia autojen suhteen. Miten tälläinen turvenuija osaisi tehdä autolle mitään, kun jo farmariauton takakontin ja hansikaslokeron erottaminen voisi johtaa epätodellisiin tilanteisiin poliisin kanssa? ”Miksi teillä on takakontti täynnä nessuja ja hansikaslokerossa koira?” Onneksi olen opetellut renkaiden vaihdon. Pidän tunkkinne!

Lähestulkoon kaikista huoltoasemista on tullut minimarketteja, joista saa mitä muuta tahansa kuin huoltoa. Toisaalta nykyautot ovat tietokoneohjelmoituja, joten ehkä parempi ajaa suoraan PC-huoltoon. Autoilu on saanut yhä enemmän jalansijaa(!) ja samalla huoltamot ovat kadonneet.

Jos tekisin elokuvan, sen nimi olisi Ihmemaantie Oz. Dorothyn ja peltimiehen yhteisen tyttären, peltisen lehmän seikkailut.
Dorothy ja peltimies olisivat riidoissa. He riitelisivät, kumman vastuulla on peltisen lehmän huoltaminen. Lehmä vain ajaisi kultaisilla kaduilla päämääräämättömästi mukanaan koiraystävänsä Toto. Hän olisi vedonlyöjä. Eräässä hauskassa kohtauksessa peltimies ajaisi ravintolaan. Hän pyytää pöytää tanssilattian vierestä, johon on tilaa parkkeerata. Todellista drive-iniä? Esittäisin elokuvassa purevaa kapitalismikrittiikkiä vailla vaihtoehtoja. Antaisin kuvan itsestäni älykkönä. Peltinen lehmä ja kultainen tie olisivat symbolisia ja vain älykkäimmät (kaverini) ymmärtäisivät sen. Saisin palkintoja, kuten Finlandian. En tosin nauttisi sitä kun menen rattiin.

Se siitä. Lähden kaljalle. Esson baariin.

JAA
Edellinen artikkeliRakkaudesta kirjoihin ja lukemiseen II
Seuraava artikkeliEdustajat
Sauli Hirvonen

Sauli Hirvonen on syntyperäinen lahtelainen, kotiseutuaktiivi, joka tykkää puuhastella mm. Lahti-Seurassa, Päijät-Hämeen elokuvakeskuksessa, Lahden rautatieharrastajissa ja muissa yhdistyksissä. H

än kirjoittaa Lahen Lehteä sekä taittaa ja toimittaa Hollolan Lahti -lehteä.
Raksamiehen muita harrastuksia mm. osa-aikainen yrittäminen (eli) the puuhastelu) ja karate.
lahenlehti.net
instagram.com/saulihirvonen