Johnny on rokkari. Hän oli kuoriutunut rock-kukoksi jo pienenä, kun hänen isänsä luukutti Taunuksen ämyreistä jatkuvasti Popedaa ja Motörheadia. Johnnyn idoli oli Guns ’n’ Rosesin Duff McKagan. Jo 7-vuotiaana Johnny saikin ensimmäisen bassonsa, jota hän opetteli leveässä haara-asennossa pompottelemaan. Seuraava etappi oli pihapiirin pojista kasattu punk-bändi Tuhokuolema, josta matka jatkui lukuisien eri musagenrejen ja kokoonpanojen kautta isommille klubeille ja kesäfestareille.
Pienet musiikin saralta siivutetut elannonrippeet Johnny sai kerättyä kesällä kierrellessään bändinsä kanssa festareita. Talven klubikeikat eivät elättäneet, vaan välillä piti mennä töihin. Pääasiassa festarikeikat olivat pikkufestareiden päälavoja tai isompien festareiden pikkulavoja, mutta muutamaan otteeseen Johnny bändeineen oli päässyt kapuamaan isojen suomalaisfestareiden päälavalle.

Kaikki tunsivat Johnnyn hänen kotikaupungissaan ja artistien piirissä. Hän oli tavallaan legenda.
Hän oli tippunut humalan takia lavalta Turussa, mutta noussut siitä vetämään elämänsä kovimman keikan. Hän oli pistänyt hotellihuoneen paskaksi Kuopiossa vain koska koki, että niin kuuluu tehdä. Hänet oli pidätetty huumausaineiden hallussapidosta ja hän oli esiintynyt musiikkialan julkaisussa ”Born to rock” -otsikon alla.
Johnny oli elänyt musalaiffia niin pitkään, että hän tunsi ”tyypit” ja tiesi ”jutut”. Hän tiesi mistä saa lainaksi parhaat keikkabussit ja -kuskit, hän tiesi kuinka monta jallupulloa olisi realistista pyytää minkäkin keikkamestan takahuoneeseen ja hän tiesi kenelle soittaa jos bäkkärille tarvitsi dullaa tai nyssäkän spägää.

Nyt Johnny oli elämän suuressa T-risteyksessä. Hän oli nimittäin harjoitellut lapsentekoa siinä määrin, että siemen oli jätetty itämään. Pulla paisui vieläpä vaimomateriaaliksi luokiteltavan naisen uunissa. Tämän naisen kanssa Johnny oli asunut yhdessä jo kaksi vuotta. Vaikka Johnny olikin ulkokuoreltaan huoleton ja railakas rokkari, oli hän saanut kotikasvatuksessa terveet arvot ja korkean moraalin. Hänen oli nyt pohdittava, olisiko musiikista elättämään hänet ja perheensä, vai pitäisikö kaikki voimavarat suunnata ns. ”oikeisiin töihin”? Mitään suurempaa pohdintaahan tähän ei sinänsä liittynyt, sillä Johnny tiesi varsin hyvin kokemuksesta pystyvänsä elättämään musiikilla vain itsensä, jos sitäkään. Mikäli hän haluaisi tarjota lapselleen hyvän kodin ja vakaan perustan, olisi kivisestä polusta musatähteyteen yksinkertaisesti vain luovuttava.

Ongelmana Johnnylla oli koulutus, tai itseasiassa sen puute. Työkokemustakin oli kertynyt vain pätkissä. Hän oli kiertänyt bändin kanssa, lojunut treeniksillä ja studioissa, ollut kännissä, potenut krapulaa, suunnitellut paitaprinttejä, vienyt levyjä postiin, hakenut levyjä postista ja neuvotellut levy-yhtiöiden kanssa siinä määrin, ettei hän ollut ehtinyt edes ajatella mitään unelma-ammatteja. Hänen piti elää kovaa ja kuolla 27-vuotiaana auto-onnettomuudessa tai huumeiden yliannostukseen, piste.
Ja nyt hän istui tässä pohtimassa, mitä töitä haluaisi tehdä. Tai oliko se nyt niin, että kouluttamaton ja työssä kokematon 35-vuotias joutuu pohtimaan, mistä töitä ylipäänsä voisi saada.

Johnny olisi tietysti halunnut työskennellä musiikin parissa, koska hän tunsi alan omasta vinkkelistään, omalla tavallaan. Perimmäisenä ongelmana tässä olisi tietenkin se, että musahommat eivät ainakaan lisäisi aikataulullista säännönmukaisuutta hänen elämässään. Hän tiesi myös realiteetit: musabisneksen ”siisteissä päiväduuneissa” pitäisi olla kompetenssia. Siellä ei mennä loppupelissä musan kärjellä, vaan rahan. Pitää ymmärtää dineron päälle nimenomaan siitä vinkkelistä, että miten sitä saisi kasattua viivan alle mahdollisimman paljon ja asap.
Suhteet Johnnylla oli kunnossa. Parin ison klubin TJ:n ja festaripomon kanssa Johnny oli aikojen saatossa saunonut ja hauskaa oli ollut, mutta se ei taida riittää paljon muuhun kuin hyviin muistoihin.
Jos haluaa edustamansa instanssin menestyvän, pitää tehdä oikeita valintoja menestyksen eteen. Suojatyökulttuuri toki Suomessa vielä kukoistaa, siinä on Johnnyn toivo. Sen takia me ollaankin täällä monessa suhteessa niin pieniä.

Kivetöntä peltoa kuitenkin Aino-Kaisa Saariselle Salpausselän kisojen pääsihteerinä.