Kuva: Jani Uhrman

Jalkapallon Veikkausliiga saatiin pari viikkoa sitten päätökseen. Lahtelaisittain kausi oli kaksijakoinen. Keväällä FC Lahti kellutteli mukavasti kärjen tuntumassa ja aurinko paistoi Kisapuistossa. Kauan odotetut Eurooppa-liigan karsinnat islantilaista Hafnarfjorduria vastaan heinäkuussa lässähtivät pannukakuksi, ja käänsivät syklin laskusuuntaiseksi. FC Lahden sijoitus Veikkausliigassa oli lopulta kahdeksas. Se oli huonompi kuin seuran kannattajat toivoivat. Se ehkä kuitenkin oli aikalailla linjassa sen kanssa, mitä ”Mustien kuhnureiden” pelaajamateriaalilta realistisesti saattoi odottaa.

Pelillisen menestyksen kemia ei ole täysin yksiselitteinen. Pelkästään laadukkaalla pelaajamateriaalilla ei pötkitä pitkälle, mikäli joukkue ei pelaa joukkueena. Taitavilla pallonkäsittelijöillä ei myöskään tee mitään, jos valmentajan luoma taktiikka ei toimi.

Mutta mikä onkaan jalkapallon ja samalla koko urheilun syvin olemus? Mikä on tärkeintä, menestys, viihde vai yhteisö? Tekeekö hopea-astioilla palkintokaapissa mitään, jos kukaan ei ole niitä juhlistamassa?

Yleisömäärät ovat aina olleet kuuma peruna kotimaisessa jalkapalloilussa lähinnä niiden olemattomuuden takia. Miksi huippufutis ei Suomessa kiinnosta, vaikka maailmalla se liikuttaa ihmisiä uskontojen lailla? Laji on maamme harrastetuin, joten ruohonjuuritasolla kiinnostusta löytyy rutkasti. Kätkeekö termi “suomalainen huippufutis” sisäänsä paradoksin. Siitäkö se kenkä puristaakin? Syitä on varmasti monia ja niistäkään ei välttämättä löydy avainta aurinkoon.
FC Lahti houkuttelee kauden mittaan katsomoihin yleisömäärän, jonka esimerkiksi Englannin toiseksi ylimmän sarjaportaan isommat seurat saavat houkuteltua yksittäiseen otteluun. Aika hurjaa. Tämä vertaus vain siksi, että asiaan perehtymätön saisi jonkinlaista suhdetta siihen, millaisilla yleisömäärillä suomessa pelataan.

Menestys kiinnostaa

FC Lahti on fuusioseura. Sen kiinnostavuus ja yleisömäärät ovat yhden ylimääräisen mutkan takana verrattuna ”perinneseuroihin”. Vaikka seuralla on takanaan jo yli 20 kautta, ei lahtelaisyleisön saapuminen katsomoihin ole missään vaiheessa ollut itsestäänselvyys. Toisaalta myöskään tempaukset tai sirkushuvit eivät ole osaltaan täyttäneet katsomoita. Seurahistoria on nuorta ja se pistää yhteisöllisyyden koetukselle. Seurakulttuuria tai yhteisöä sen ympärille ei tehdä, ne syntyvät.

Verrattaessa Lahden yleisömääriä viimeisen 11 kauden ajalta koko Veikkausliigan keskiarvoihin voidaan huomata, että yleisömäärät mastokaupungissa eivät ole kasvaneet yleisten trendien mukaisesti.

FC Lahden yleisökeskiarvo on vuosina 2008-2018 ylittänyt Veikkausliigan keskiarvon kolmesti; 2010, 2014 ja 2017. Näillä kausilla FC Lahti on myös kasvattanut yleisökeskiarvoaan edelliskauteen verrattuna, kun taas Veikkausliigan yleisökeskiarvo on samanaikaisesti laskenut edellisestä sesongista.

Kuva: Jani Uhrman

Kausien 2014 ja 2017 korkeat yleisömäärät voivat selittyä menestyksellä, sillä 2014 seura nappasi kolmannen sijan sarjassa ja 2017 lopullinen sijoitus oli neljäs. 2010 taas tuo tähän poikkeuksen, koska kyseisellä kaudella FC Lahti jäi sarjassa lopulta viimeiseksi pudoten kaudeksi 2011 sarjaporrasta alemmas ykköseen. Pientä buustia 2010 yleisömääriin saattoi tuoda se tosiasia, että muuan Jari Litmanen pelasi tällöin viimeistä kauttaan mustapaidassa. FC Lahti ei pelannut tuolla kaudella myöskään yhtään merkityksetöntä ottelua, kun putoaminen varmistui vasta sarjan viimeisellä kierroksella. Menestys siis vaikuttaa yleisömääriin jossain määrin, vai olisiko oikea avainsana sittenkin pelien merkitys?

Kuva: Jani Uhrman

Entä sitten, kun menestyksen jakaa hieman pienempiin osiin? Kuvaajalla on kahden viime kauden pistekeskiarvo ennen kutakin kotiottelua ja yleisökeskiarvo kunkin kotiottelun jälkeen. Ne kulkevat, jos ei orjallisesti yhdessä, niin ainakin hyvin pitkälti samansuuntaisesti. Kuvasta voi karkeasti lukea, että voittava joukkue kiinnostaa enemmän. Olisiko keskiarvo vakaampi menestyksestä riippumatta, mikäli urheilu- ja seurakulttuuri olisi Lahdessa vakaammalla pohjalla?

Pelipaikalla on väliä

Lahdessa on FC Lahden perustamisesta lähtien keskusteltu siitä kumpi on lahtelaisen jalkapalloilun oikea koti: Hiihtostadion vai Kisapuisto? Molemmille vaihtoehdoille on oma kannattajakuntansa. Kisapuiston kannattajat ovat pitäneet Kartanossa lahoavaa stadioninkaltaista täyttymyksenä, joka ei yleisömääristä päätellen ole kuitenkaan sitä täyttymystä lopulta tarjonnut.

Kuva: Jani Uhrman

2014-2018 kaksi kautta on pelattu kokonaan Kisapuistossa, yksi kokonaan Stadionilla ja kaksi kautta on syystä ja toisesta jaettu näiden kahden stadionin kesken. Hiihtostadionin 38 ottelua on pelattu keskiarvolla 2311 ja Kisapuiston 46 ottelua ovat vetäneet keskimäärin 143 henkilöä vähemmän, eli 2168. Mistään merkittävistä eroista ei siis voida puhua.

Urheilu = viihdettä

Kauden 2018 aikana heräsi jonkin verran keskustelua FC Lahden pelin tylsyydestä, pelaajien kasvottomuudesta ja niiden vaikutuksesta yleisömääriin. Kiinnostaako edes menestys, mikäli se hankitaan tylsällä pelityylillä ja persoonattomilla pelaajilla? Potkut kesken kauden saanut FC Lahden valmentaja Toni Korkeakunnas joutui viime kaudella lahtelaisen futisyleisön sylkykupiksi. Sen lisäksi, että hänen taktiikkansa tuomittiin tylsiksi, ne eivät myöskään toimineet. Loppukauden heikosta menestyksestä on silti hankala vetää johtopäätöksiä yleisömääriin, sillä se kulki käsi kädessä otteluiden puuduttavan tylsyyden kanssa. Jatkokysymyksenä voidaan pohtia sitä, milloin Korkeakunnaksen jalkapallo alkoi puuduttamaan, tai milloin sitä mahdollisesti jo olemassa ollutta puuduttavuutta ei enää suvaittu. Sittenkö kun ei enää menestytty?

Valmentajakohtaisissa yleisökeskiarvoissa viimeiseltä 11 kaudelta Korkeakunnas jää ”tilastokärki” Ilkka Mäkelästä vain noin sadalla katsojalla / ottelu.

Kuva: Jani Uhrman

Huomioitavaa tässä valmentajakohtaisessa tilastossa on se, että railakkaampaa ajokoirafutista Lahteen istuttanut Juha Malinen tuli joukkueen peräsimeen kesken kauden 2013. Lisäksi hän menestyi kohtalaisesti hilaten Tommi Kautosen köysiin tiputtaman joukkueen sarjassa lopulta viidenneksi. Malisen yleisökeskiarvo kotiotteluissa jäi silti alhaisemmaksi kuin koko kauden keskiarvo..
Kautosen kohdalla voisi kuvitella, että divarikausi 2011 olisi pudottanut valmentajakohtaista keskiarvoa. Mutta vasta nousun jälkeinen kausi 2012 liigassa oli yleisömäärissä lähihistorian heikoin, vaikka sijoitus oli tuolloinkin viides. Tälle tilastotahralle voisi löytyä helppo selitys toimiston käytäviltä. Tuo kausi oli nimittäin Ari ”senari” Koskisen ainoa kausi liigaseuran toimitusjohtajana. Tiedä näistä.

Oman mausteensa viihteen tasoon ja yleisömääriin tarjoaa myös se, millainen sirkus kaupunkiin kulloinkin saapuu. Mielenkiintoinen ja värikäs vastustaja vetää katsomoihin enemmän väkeä kuin tasapaksu suorittaja. Viimeisen viiden kauden aikana eniten väkeä otteluihin kerännyt HJK on houkutellut katsomoihin keskimäärin noin 1300 silmäparia enemmän kuin vähiten kiinnostanut Turun Inter.

Kuva: Jani Uhrman

Tilastossa on huomioitu kausilta 2014-2018 ne vastustajat, jotka on kohdattu kotikentällä 3 kertaa tai useammin. HJK-otteluiden korkeat yleisömäärät selittyvät osittain helsinkiläisten menestyksellä. Mestarin päänahka on aina sarjan halutuin. Toisena tilastossa on HIFK. Heitä ei menestys ole riesaksi asti seurannut, eikä joukkue liioin ole vilissyt nimimiehiä. He tuovat ottelutapahtumiin jotain muuta, nimittäin kannattajaporukan. Elämää katsomoihin. Eri vastustajien houkuttelemia yleisömääriä ei siis voi myöskään veikkailla yhden tai kahden vaikuttavan muuttujan perusteella, vaan kyseessä on aina useampien tekijöiden summa.

Olosuhteet vaikuttavat

Yksi helposti mitattava tekijä on ajankohta. Suomessa vuodenajat ja sääolot saattaa olla yksi yleisöä voimakkaasti rajoittava tekijä. Varsinkin alku- ja loppukaudesta kelit saattavat korottaa kynnystä lähteä matseihin. Tässä kohtaa katsomo-olosuhteet nousevat tietysti myös suurempaan rooliin. Lipusta ei huvita maksaa, jos sillä hinnalla joutuu lämmittämättömiin ja kattamattomiin katsomoihin +1 vesisateessa. 2014-2018 tilaston mukaan kesäkuukaudet ovatkin olleet parasta aikaa saapua jalkapallokatsomoon.

Kuva: Jani Uhrman

Kesä- ja heinäkuuta voidaan pitää itsestäänselvinä kärkikuukausina. Kesän jälkeinen yleisökäyttäytyminen taas saa pohtimaan, kuinka tärkeä tekijä ottelun merkityksellisyys oikeasti on yleisömääriin nähden. Kaudella 2017 FC Lahti oli mitalitaistossa mukana pitkälle syksyyn ja yleisömäärät pysyivät kesän piikin jälkeen melkoisen tasaisina. Kaudella 2018 taas ote mitalin syrjästä lipsui jo aikaisemmassa vaiheessa ja yleisömäärät laskivat tasaisesti kohti loppua. Yhtälö ei ole tässäkään ihan yksinkertainen. Pitää nimittäin muistaa se fakta, että FC Lahti pelasi kauden 2017 kokonaan Hiihtostadionilla ja kauden 2018 kokonaan Kisapuistossa. Katsomo-olosuhteet ovat näillä kahdella stadionilla toisistaan hyvin poikkeavat.

Myös eri viikonpäivien välillä on pieniä eroja. Viiden vuoden tilastojen mukaan yleisöystävällisin pelipäivä on ollut yllättäen tiistai. Viimeisen viiden kauden aikana tiistaina on tosin pelattu vain neljä kertaa, joten yksittäisen ottelun merkitys nousee tässä ehkä liiankin suureksi. Jos mukaan lasketaan vain yli kymmenen kertaa ottelupäivinä toimineet viikonpäivät, on sunnuntai kerännyt parhaat yleisömäärät ja sen jälkeen järjestyksessä perjantai, maanantai ja lauantai.

Kuva: Jani Uhrman

Sunnuntain ja lauantain ero on karvan verran alle 200 henkilöä. Mielenkiintoista olisi tietää myös tilastoja esimerkiksi VIP-ruokittavien määrästä eri viikonpäivinä. Suosivatko arkipelit yritysmyyntiä ja mikä ylipäänsä on yritysmyynnin taloudellinen merkitys seuralle?

Summa summarum

Jos tämän tekstin tarkoitus oli jotenkin selventää FC Lahden yleisömäärään vaikuttavia tekijöitä, niin metsään meni. Lukuja kahlatessa tuntuu, kuin koko vyyhti kaatuisi vielä aiempaakin kokonaisvaltaisemmin niskaan. Onko mitään todellisia yksittäisiä syitä edes olemassa, vai onko yleisömäärän anatomia vain lukemattomien asioiden summa

Pähkinänkuoreen tungettuna yhtälö on suoraviivainen ja helppo: tarjoa ihmiselle hintaan nähden tarpeeksi kiinnostava ja houkutteleva tuote, niin kyllä hän tulee.

Sarjasysteemejä ja kausarihaasteita

Veikkausliigan yleisökeskiarvo ei ole koskaan ylittänyt 3000 ihmisen haamurajaa. Lähimmäksi tätä on päästy vuonna 2007, jolloin liigankeskiarvo oli 2975. Viimeisen kolmen kauden aikana keskiarvo on ollut hillityssä laskussa. Sarjaan ollaankin kaavailemassa muutoksia. Liigahallituksen jo puoltamassa ehdotuksessa kaksinkertainen sarja täydentyisi 6 joukkueen ylä- ja alaloppusarjoilla. Kauden huipennus olisi pudotuspelit, joissa voittaja lunastaisi yhden paikan Eurooppa-liigan karsintoihin. Ehkä tämä on sitten se tie, jota on kuljettava, vaikka ei playoffseista yhdistettynä jalkapalloon pitäisikään.

Kuva: FC Lahti

Paikallisella tasolla FC Lahti yrittää tempauksen voimin saamaan ihmisiä katsomoon. Kausikortin voi saada hyvin edullisesti, mikäli sellaisen hankkii tammikuun puoliväliin mennessä. Tavoitteena on myydä kausikortti 3000 ihmiselle. Rovaniemen Palloseura onnistui tällaisessa kampanjassa kauden 2018 kynnyksellä ja myi hyvän matkaa yli 3000 korttia, joten toivoa tavoitteen täyttymisestä on myös Lahdessa. Rovaniemellä tosin hopeakaudesta ja vilkkaasta kausarimyynnistä huolimatta jäätiin yleisökeskiarvossa reilusti alle myytyjen kausikorttien määrän.
Toivottavasti mahdollisimman moni tarttuu haasteeseen Lahdessa ja pääsen ensi kaudella pyörittelemään astetta mukavampia tilastoja. FC Lahden tulevassa kaudessa taitaa tosin vielä olla kaikki auki, kotikenttää myöten.