Italia 90 ja keräilytarrat. Minulla oli vaihtareina ainakin kymmenen Eugène Ekékéä. Tästä kamerunilaisesta pelaajasta en tiennyt mitään ennen kisoja. Hänen Englantia vastaan tekemänsä maalin jälkeen tiesin hänen Englantia vastaan tekemänsä maalin. Varsinaiset tähtipelaajat olivatkin sitten keräilysarjassa tiukemmassa ja kansio jäi lopulta varttia vaille vajaaksi. Harmillista sinänsä, paljon työtä ja lovea taskurahastoon periaatteessa ihan turhaan. Päämäärä jäi saavuttamatta (vaan onko matka päämäärää tärkeämpi?).

Futismaailman tähdet olivat joka tapauksessa tuohon maailman aikaan itselleni suuria sankareita ja esikuvia. Jalkapallon arvokisat taas oli yksi ainoita kanavia nähdä kansainvälistä huippufutista ja laajentaa jalkapalloilullista maailmankatsomusta. 90-luvun alussa ei tietoa ollut saatavilla lähellekään siinä määrin kuin internetin nykyajassa. Iso osa suosikkipelaajien elämäntarinoista keksittiin pihapelien tiimellyksessä, eivät ne kaveritkaan nimittäin sitä tietoa mistään saaneet.
Itse maalivahtina pelanneena suurimmat sankarit olivat tietysti myös maalivahteja. Heidän jokaista elettään vahdittiin haukan katseella. Zenga, Pfaff, Pumpido, Goycochea, Zubizarreta, Van Breukelen, Dasayev, kaikki tuttuja miehiä, joiden torjunta-asentoja imitoitiin millintarkasti Jalkarannan nurmella, takapihoilla tai ihan missä tahansa. Paljon tärkeitä esikuvia, jotka varmasti osaltaan vaikuttivat siihen, että nuoren jannun innostus lajia kohtaan säilyi tuoreena ja jannu itsessään pysyi visusti urheilun parissa, poissa pahanteosta.

Aikuisiällä kiinnostus maajoukkuefutista ja arvokisoja kohtaan on laskenut, jopa romahtanut. Ehkä sitä on tullut liian tietoiseksi maailman kovuudesta ja ihmisten pahuudesta?
Parhaimmillaan jalkapallo voisi olla monen hyvän asian etulinjassa yhdistäen maailmoja ja tuottaen iloa ympäristöön. Valitettavasti laji on myös yksi maailman suurimmista bisneksistä. Missä on bisnestä, on myös rahaa; missä on rahaa, on myös valtaa ja missä on rahaa ja valtaa, on yhtälailla myös taistelua siitä rahasta ja vallasta. Jalkapallon kansainväliset kattojärjestöt suhmuroivat kuin rikollisorganisaatiot kirjekuorien ja lahjusten vaihtaessa omistajia kisoja ja turnauksia puuhatessa. Tämä kaikki siksi, että rahakas maailmansirkus voisi rantautua juuri sinun kaupunkiisi. Ja hei! Jotta saataisiin tämä maailmanlaajuinen posetiivi soittamaan dineron ilovirttä vieläkin voimakkaammin, niin näitä kisojahan voi laajentaa. Euroopan mestaruuskisoissa pelaa pian Suomea ja Färsaaria lukuunottamatta koko Eurooppa ja MM-kisoihinkin on laajennusta luvassa vuoden 2026 karkeloihin mennessä. Vähän samanlaista rahan ja vallan sokaisemaa peliä kuin uskonnot. Sillä erotuksella tosin, että jalkapallo perustuu tositarinoihin.

Ennen kisojen alkua huippufutiksen mätä rahan haju oli laskenut oman kiinnostukseni  lähelle nollaa. Seurajoukkuefutis kiinnostaa Skotlannin liigan ja Veikkausliigan verran ja paikallisia alasarjavääntöjä on kiva käydä katsomassa. Pelailen vielä itsekin vitosdivaria silloin, kun nelikymppisen vaivoiltani kykenen. Ja kaiken aikuisfutiksen hampaankiristyksen huuhdon alas hörppimällä melko runsain viikkoannoksin junnufutista valmentajan roolissa. Futista siis kerrakseen.
Tuulisimman huipun miljoonafutis ei kuitenkaan kiinnosta edes seuratasolla ja kuten sanottua, oli kyllä kovin vaikea piiskata pienintäkään motivaationkaretta tätä MM-sirkusta kohtaan.
Alkusarjojen lähestyessä loppuaan annoin kuitenkin kisoille mahdollisuuden ja myös löysin jotain.

Olin valmentamani junnujoukkueen kanssa viiden päivän turnausreissulla Pärnussa. Iltaisin, kun omat pelit olivat tauonneet, virittäydyttiin koulumajoituksen koville pahnoille katsomaan MM-kisojen iltaotteluita. Pojat tiesivät maailman huippupelaajista kaiken: seurajoukkueet, viikkoliksat, hiustyylit, kenkämerkit, tavaramerkkikikat ja uran merkittävät maalit. Ilmassa oli jotain hyvin tuttua. Olin vaikuttunut. Heillä on ollut koko elämänsä ajan Youtube ja Champions league-lähetykset tukenaan, joten tieto oli paljon spesifimpää kuin meillä aikanaan. He tuskin olivat joutuneet tarinoita täysin keksimään.

Sydämeni sulatti viimeistään se, että Brasilian peliä katsoessamme pojat tunsivat myös sen oikean Ronaldon (Luis Nazário de Lima) pelityylin ja taustat varsin hyvin. Tämä siitäkin huolimatta, että mainittu brasilialainen maalitykki otti viimeiset kosketuksensa eurooppalaiseen futikseen suunnilleen samoihin aikoihin, kuin nämä 11-vuotiaat futarinalut ovat syntyneet. Vau!
Huomasin, että odotin seuraavan illan peliä ihan yhtä suurella intensiteetillä kuin tämä joukkueellinen nuoria poikia, joiden ei vielä kuulukaan tietää mitään maailman epäkohdista.

Näiden poikien ansiosta nuorruin 30-vuotta, unohdin maailman pahuuden ja löysin jalkapallon arvokisoista taas hieman tarttumapintaa. Kaiken korruption, epäeettisten valintojen, ahneuden ja siitä johtuvan valonaran kähmäyksen keskellä jalkapallo ja urheilu vielä tarjoaa niitä esikuvia, joita nuoret tarvitsevat. Näiden esikuvien habitukset ovat ehkä erilaisia ja hiukset sekä kengät kiiltävämpiä kuin 90-luvulla, mutta nuorille futarinaluille he varmasti näyttäytyvät juuri yhtä suurina ja tavoittamattoman jumalaisina, kuin zengat ja maradonat aikanaan näyttäytyivät meille. Ehkä tässä on vielä jotain hyvää.

Ajatusta laajempaan kontekstiin vietynä: asiat ovat hyvin harvoin niin mustavalkoisia kuin miltä ne ensipuraisulla tuntuvat, tai edes toisella. Kannattaa pyrkiä löytämään kaikesta myös niitä hyviä asioita ja rakentaa mielipiteitään mielummin niiden päälle. Kenties se hyvä vie lopulta kuitenkin voiton jos tarpeeksi moni siihen uskoo.

Paluumatkalla bussissa junnut availivat turnauskioskista ostamiaan MM-2018 keräilykorttipaketteja. Niistä kuoriutui esiin Dele Allin sekä Edinson Cavanin kaltaisia tähtiä. Suurimmasta osasta korttien pelaajia en ollut koskaan kuullutkaan. Maailma pyörii, joet virtaavat ja esikuvat vaihtuvat. Pääasia kuitenkin on, että niitä löytyy. Maailma tarvitsee Cristiano Ronaldoja ja Messejä yhtä lailla, kuin keräilykorttisarjat tarvitsevat Eugène Ekékéjä.