Lemmenlatu on Lahdesta kertova dokumenttielokuva, jolla on kaunis ajatus taustallaan, mutta toteutus on paikoin jopa myötähävettävää puuhastelua.

Kello oli vasta 10:35, mutta Kino Iiriksen ovista lappasi ihmisiä sisään jatkuvalla syötöllä varaamaan paikkaansa tasalta alkavaan Lahti-tuokioon. Yleisöä on totta tosiaan riittänyt, sillä ilmaisnäytöksinä jo muutaman viikon pyörinyt Lemmenlatu on ollut melkoinen yleisömagneetti. Eikä loppua näy, sillä vaikka esityspäiviä on lisätty jatkuvasti, niin kaikille halukkaille ei ole silti tilaa löytynyt. Tällä hetkellä tekijät ja Kino Iiris miettivätkin esitysten jatkamista myös helmikuun puolelle.

Miksi Lemmenlatu on sitten ollut menestys? Ilmainen sisäänpääsy helpottaa monia ottamaan sen ratkaisevan askeleen elokuvateatterin kynnyksen yli. Lahti toki aiheena on myös monelle tärkeä, varsinkin kun Lemmenlatu yrittää tiivistää koko kaupungin reilusti yli satavuotisen historian pariin tuntiin. Keski-ikä teatterissa olikin vahvasti jo haudan reunalla, eli selvästi vanhempi ikäpolvi kokee dokumentin nostalgisena aikamatkana ”siihen parempaan aikaan”.

Dokumentti ei säväyttänyt

Mutta oli syy sitten mikä tahansa niin totuus on kuitenkin se, että Lemmenlatu on todella huonosti tehty dokumenttielokuva. Jos en rakastaisi kotikaupunkiani, tai olisi edes vähimmässä määrin kiinnostunut siitä, niin voisin väittää sitä jopa huonoimmaksi dokumentiksi, jonka olen nähnyt. Lahti-lasit päässä jaksoin kuitenkin kiemurrella parituntisen läpi.

Suurin syy Lemmenladun kehnouteen olivat harrastelijanäyttelijät, jotka yrittivät dramatisoinnillaan luoda väkinäistä aasinsiltaa Lahden kauppalan ajoista aina tähän päivään. Myös Lemmenlatu-lankaa (ilmeisesti joku latupätkä urheilukeskuksen metsissä) oli yritetty pujotella sinne tänne näyteltyjen osien väliin, mutta kokonaisuus oli pelkästään kiusallinen. Täysin turhaa ja aikaa vievää puuhastelua siis – ja paino sanalla puuhastelu, sillä alakoululaisten joulunäytelmissäkin ulosanti on sujuvampaa kuin näiden teatteri-ihmisten alisuorittava ylinäytteleminen. Myönnän, etten ymmärrä teatterista mitään, mutta jos taso on tuota, niin saavat pitää tunkkinsa myös tulevaisuudessa.

Kerronnallinen sillisalaatti

Toinen selkeä ongelma oli aihepiirien vaihtelu ilman sen suurempaa logiikkaa. Kai jotain kronologista kerrontaa oli paikoin yritetty hakea, mutta kyllä se hämmensi, kun nopeilla leikkauksilla hypättiin karmivista sotakuolemista ilakoimaan Vesijärvi-risteilyille. Kulttuuri, urheilu, teollisuus… Katsojalle jäi kuva, että ohjaajina toimineet Tertta Saarikko sekä Keijo Skippari olivat mielivaltaisesti yhdistelleet keskenään riiteleviä pätkiä ”tää tulis nyt täältä tähän” -metodilla. Dramatisointia tuolla ja arkistomateriaalia täällä. Mihinkään ei oikein ehditty keskittymään kunnolla ja narratiivi oli paikoin täysin hukassa.

Ja koska sillisalaatti ei ollut vielä tarpeeksi kalaisa, niin kameran eteen marssitettiin lahtelaisia varttijulkkiksia aina Tapani Ripatista Riku Routoon ja Mato Valtosesta Hanski Kinnuseen. Heistäkin suurin osa vaikutti olevan jotenkin oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Vielä kun lisää mukaan näytellyn rap-kohtauksen, jossa valkoihoisen Mr. T:n mieleen tuonut ”näyttelijä” alkoi huitomaan käsillään kuin vajaamielinen ja ”räppäämään” Brädin Kotona-kappaletta, niin teki viimeistään mieli vajota penkin alle.

Lopussa tekijät ottivat oman ruutuaikansa ja hölisivät epäluontevasti mm. oikoradasta ja Sibelius-talosta ilman sen suurempaa kiinnekohtaa itse dokumenttiin. ”Hei, pitäisikö tähän loppuun vielä keksiä jotain?” Ei pitäisi, sillä dokumentti olisi kaivannut kipeästi tiivistämistä sekä yksinkertaistamista.

Huono dokumentti vai jotain erittäin lahtelaista?

Oliko lemmenlatu sitten oikeasti ihan niin huono dokumentti kuin tämä arvio antaa ymmärtää? Oli ja ei. Kaikki yllämainittu pitää toki paikkansa, mutta oli Lemmenladussa silti paljon positiivistakin. Jo se, että dokumentti on saanut ihmiset Kino Iiriksen penkeille sankoin joukoin kertoo siitä, että Lahti on monelle rakas kaupunki. Eli pelkästään projektin ideasta pitää nostaa hattua. Myös runsas arkistomateriaalin käyttö ja paikallisten asiantuntijoiden esiintyminen ruudussa teki dokumentista mielenkiintoisen. Olisin mieluusti katsonut kaksituntisen Lahti-elokuvan pelkästään noita keinoja hyväksikäyttäen. Ehkä joku vetävä kertojaääni taustalle ja se olisi piisannut.

Lopulta Lemmenlatu tuntui jotenkin lahtelaiselta. Vähän sellainen nukkavieru ja täynnä virheitä. Silti, tai juuri siksi, omanlaisensa oman tien kulkija, jota ei kiinnosta vittuakaan, mitä muut ajattelevat.