Max Uhrman (vas.) edusti Myrskylää ja Lassi Vainiomäki (oik.) Lahtea

Lassi Vainiomäki ja Max Uhrman ovat olleet kaveruksia 3-vuotiaasta lähtien. Kariston päiväkodissa alkanut ystävyys on jatkunut läpi vuosien samoilla pihoilla, samalla luokalla, samassa futisjoukkueessa ja muuttuneiden perheperustusten johdosta nykyään usein myös samassa päivällispöydässä.

Tänään pojat istuvat poikkeuksellisen virallisesti pukeutuneina bussissa kohti Helsinkiä. He ovat matkalla Säätytalolle valtakunnalliseen Suomen lasten itsenäisyysjuhlaan, jonne on kutsuttu kaksi neljäsluokkalaista jokaisesta Suomen kunnasta. Juhla järjestetään Suomen satavuotisjuhlavuoden kunniaksi ja ohjelmassa on puheiden ja napostelun lisäksi myös pääministerin kättely linnanjuhlien tyyliin.

Aikamoinen sattuma

Molemmat eivät ole matkassa Lahden edustajina. Lassi edustaa Lahtea ja Max on kekkereissä tämänhetkisen kotikuntansa Myrskylän viestinviejänä. Aikamoinen sattuma kuitenkin, että nämä 70% nuoresta elämästään samoissa pihapeleissä viettäneet kaverukset kemuihin valittiin. Valintaproseduuri oli jokaisessa kunnassa hieman erilainen. Lahdessa päätös tehtiin opettajatasolla, Myrskylässä asiasta taas äänestettin oppilaiden keskuudessa. Jossain edustajat vedettiin kuulemma ihan puhtaasti hatusta.

“Kyllä se ihan hienolta tuntuu edustaa koko kaupunkia”, sanoo Lassi vaatimattomasti ja kertoo asetelmaan liittyvän pienimuotoista painetta. Ei kuitenkaan häiritsevässä määrin.

Jannut istuvat bussissa rennosti, kuten kuka tahansa ikätoverinsa: ryhti notkolla ja katse naulittuna matkapuhelimen ruutuun. Growtopia.
Ainakaan vielä ei suurempaa hätää ole aistittavissa. Ei, vaikka itseään pääministeriä pääsee kättelemään.

“Iskä lupasi kympin jos puristan Sipilää nenästä”, sanoo Max, mutta uskoo taloudellisesta porkkanasta huolimatta kättelevänsä pääministerin ihan ilman hässäkkää.

Kohteessa Säätytalolla

Bussi saapuu Säätytalolle. Pakolliset poseerauskuvat-hashtag-suomi100 ja sisälle Säätytaloon. Tästä siis alkoivat lasten juhlat. Aikuiset saivat jäädä mereltä vihmovan kostean tuulen hyydyttäminä Helsinkiin.

Kulkue pressanlinnalle

Kuten maan tapoihin kuuluu, tapahtuman purkamisesta oli saatu muodostettua melkoinen hässäkkä. Vanhemmat jonottivat lapsiaan laput kädessä kuin karjamarkkinoilla. Kaikki kaaoksen ainekset kiehuivat padassa siinä määrin muhevasti, että oli yllätys kuinka hyvin resepti lopulta toimi. Pian tuhatkunta lasta ja heidän huoltajaansa huoltajineen jonottivat pressanlinnalle laahustavaa kulkuetta alkavaksi. Mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa 100 -vuotiasta Suomea kuin jonottaminen? Mehän saadaan täällä jono aikaiseksi vaikka yhdellä ihmisellä ja jonottaessa aina tunnelma tiivistyy.

“Minihampurilaisia, pitsaa, ranskalaisia, kalapuikkoja, karkkia ja limua”, kertaa Lassi illan ruokalistaa.

Poikkeuksellisen ketterää, että lapsille suunnatussa juhlassa tarjottiin lohimedaljonkien, tryffelimoussen ja mätihässäköiden sijaan ruokia, jotka tuntuvat juhlallisilta nimenomaan illan päätähdistä.

”Limua vedettiin niin paljon kuin sielu sietää”

”Kuinkas paljon se sielu sitä limua sitten sietää”

”Liikaa”

Kulkueen retki päättyi parin korttelin päähän pressanlinnan edustalle, jossa pääjehu Sauli kävi juhlallisin menoin käskyttämässä kauppatorin salkoihin sata siniristilippua. 100-vuotisjuhlallisuudet olivat nyt oikeasti alkaneet. Mahtipontinen juhlan tuntu ei tosin ollut aistittavissa flegmaattisesti ilmoille päästetystä maamme laulusta. Sen tenho ei tainnut säikyttää edes yksittäistä Kauppatorin lokkia. Jotain hyvin suomalaista tässäkin. Mitähän ne meistä oikein ajattelee?

Ainakin tonnilla suklaata

Kotimatkalla kertailtiin juhlien antia. Isaac Elliot ja Tuure Boelius olivat kuulemma menossa mukana, ja taikuri. Okei. Vanhemmalle kaartille vain taikuri oli näistä tuttu käsite, mutta ilmeisen suosittuja nämä muutkin nuorison keskuudessa ovat.

Pojat viihtyivät juhlissa erinomaisesti. Tapahtuma tuntui 10-vuotiaiden kokemusmaailmassa juuri niin juhlallisilta kuin pyöreiden itsenäisyysvuosien arvoon sopiikin ja päivästä jää varmasti elinikäinen muisto. Eikä vähiten sen takia, että sen sai kuin sattuman kauppana viettää rakkaan ystävän kanssa.

“Aikalailla just sellainen juhla kuin sen kuvittelinkin olevan. Törkeen hieno paikka ja siellä oli pääministeri ja kaikkea”, kertaavat pojat tapahtumaa ja miljöötä.

Pääministerin kätteleminenkään ei jännittänyt edes sitä vertaa, kuin se oli ennakkoon tehnyt.

“Toivotettiin sille vaan hyvää itsenäisyyspäivää, ei sen ihmeempää. Se toivotti takas”, sanoo Max ja kehuskeli myös rikkoneensa ainakin neljä ilmapalloa juhlan aikana. Pojat on poikia.

Puhelimien akkujen tyhjennyttyä loppumatka menee mukavasti tavaillen riitasointuja laulukirjasesta, joka löytyi mukaan annetusta lahjusnyssäkästä. Pussista löytyi myös teemakääreillä koristeltu levy Fazerin sinistä. Pojat pohtivat suklaiden hankintaan kuluneen aika paljon rahaa.

“Ainakin tonni.”

Mitenkäs pojat sitten meinaavat jatkaa Suomi 100 -juhlintaa?

“Pelaamalla Overwatchia. Sen takia Lassin pitääkin tulla nyt meille.”

Nämäkin rahat terveydenhuoltoon? Ei.
Kerran sadassa vuodessa saa vaihtaa tanssikengät jalkaan ja nousta pöydälle tanssimaan. Ei valloittajakansojen tavoin koppavasti röyhistellen, vaan suomalaiselle luontaisesti nöyrästi ja kunnioittaen. Kenties näiden isänmaan toivojen uroteoista kerrotaan tarinoita Suomi 200 -juhlissa. Ei sotien sankareina, mutta hienoina ihmisinä.