Cheek Lahen Aikojen lähikuvassa. Katso kuvat!

Lähikuva

Ei täällä ole mitään nähtävää. Se oli vain otsikko, jollaisilla me verkkosisältöä tuottavat perkeleet yritämme saada houkuteltua ihmisiä juttujemme pariin. Sikäli otsake kuitenkin johtaa oikeille jäljille, että tämä artikkeli totta tosiaan käsittelee kahden suurkonsertin hallitsemaa viikonloppua ja maanantai-etlarin ohuesti myös uransa rap-musiikin valokeilassa (ainakin toistaiseksi) päättänyttä Cheekiä. Minäkin haluan nimittäin sanoa oman ”cheekyn” kommenttini aiheesta, josta kaikilla on pitänyt viime viikkoina olla mielipide sanottavanaan.

Aattoiltana herkuteltiin leffalla

Yleensä äidyn kotikaupunkiani Lahtea koskevissa aihioissa ylisanaiseen posi-vuotoon, joten liian kermaisen hutun välttämiseksi pureudun ensin toviksi Cheekin elämästä kertovaan ’Veljeni vartija’-elokuvaan. Päätimme katsoa tämän elämänkerrallisen tuotoksen perjantai-iltana päästäksemme kunnolla Cheekendin syövereihin. Raina tarjosikin tunnelmia oikein laajalla skaalalla ja koko haitarin leveydeltä. Välillä tunsin suunnatonta myötähäpeää kaikkia elokuvan sidosryhmiä kohtaan, välillä hämmästelin tarinan sieluttomuutta, välillä ihmettelin minkä takia tämä elokuva oikein on tehty ja välillä en tiennyt miksi edes hämmästelin näitä asioita.


Sanalla sanoen: Veljeni vartija on absoluuttisesti huonoin elokuva, jonka olen ikinä nähnyt. Camp-viittaukset olisivat voineet pelastaa paljon, mutta en ehkä tyhmyyttäni niitä bongannut. Onneksi elokuvan herättämät tunnelmat tarjosivat myös rutkasti hallitsematonta naurua, joten hymyssä suin ja sipsisuolaa suunpielessä pääsimme unten ulapoille.

Se elää sittenkin (Lahden keskusta)

Se elokuvasta. Saapuminen lauantai-iltapäivänä Lahden keskustaan tarjosi toisenlaisia elämyksiä. En ole varmasti ikinä todistanut Lahden keskustaa noin viriilinä, hyväntuulisena ja siististi pukeutuneena, kuin tuona päivänä. Perus-lauantaina aletaan neljän aikoihin jo valua päiväkaljoilta saunavuoroille. Nyt oli kuitenkin joka ikinen terassi ja kulhola täynnä ihmisiä, jotka odottivat innostuneena Cheekin uran päättymistä. Kaikki eivät tietenkään olleet menossa monttuun. Kuhina kerää ympärilleen lisää kuhinaa ja paikalla oli varmasti myös paljon ihmettelyn ihmettelijöitä.
Seurahuoneella terassi pullisteli äärirajoillaan. Niin teki myös sivullekirjoittaneen vatsa kyseisen ravintolan totutunloistavan grillikestityksen jäljiltä. Suunnistettaessa Seurahuoneelta kohti Urheilukeskusta pystyin havaitsemaan myös muiden ravintoloiden saaneen osansa hypestä. Kovinkaan monella ravintoloitsijalla ei ollut viikonlopun tuplakattauksesta varmaan valittamista, vaikka isoegoiset miehet ja rap-musiikki eivät sinänsä kiinnostaisikaan. Luultavasti kassakoneen tasainen raksutus tarjosi mieluisaa musiikkia korville. Sama pätee myös majoitusliikkeisiin, kauppoihin, kioskeihin ja muihin kaupantekijöihin.

Kaljajonoja ja iloisia ihmisiä

Taivallettaessa kohti urheilukeskusta homman laajuus alkoi pikkuhiljaa valjeta. Täällä oli oikeasti yleisötapahtuma, kun yksi riihimäellinen ihmisiä ahtautui samalle pienelle alueelle saman tarkoitusperän takia. Näkymä ei oikeastaan juurikaan eronnut Salpausselän kisojen vilinästä, paitsi että täällä oli oikeasti porukkaa eikä montussa ollut kylmä.

Keikkaa todistamaan saapunutta sekalaista seurakuntaa oli hyvin hankala niputtaa ulkoisen habituksen perusteella mihinkään kategoriaan, mutta miksi pitäisikään. Pääasiallisena asiakassegmenttinä tuntui olevan kaiken ikäiset hauskaa pitävät ihmiset, joiden riemua eivät edes pahasti sukeltaneet ravintolapalvelut peninkulman mittaisine jonoineen pystyneet lannistamaan. Cheek tuntui koskettavan porukkaa ulkomuotoon tai ikään katsomatta. Ikään kuin se olisi jonkinlainen rap-musiikin Eppu Normaali. Ehkä se on tämän kokoisen kansan keskuudessa ainoa menestyksen avain: pitää osata tarjota kaikkea kaikille, tai muuten järjestät punk-keikkoja 30 henkilölle.


Matkalla Lahti-hallin tiskiltä monttuun törmäsin useampaankin tuttuun henkilöön. Yksi alkoi jo ennen kysymystä selittämään, että ei häntä Cheek artistina oikeastaan kiinnosta, mutta mielenkiinnosta show’ta kohtaan sitä täällä ollaan. Vähän sama kuin Big Brotherin esittäytyessä aikanaan tv-katsojille kukaan ei katsonut sarjaa, mutta kaikki tiesivät siitä kuitenkin kaiken.
”Vaimo sitä kattelee, niin ei siltä oikein voi välttyäkään”.
Mielenkiinnosta show’ta kohtaan. Hyvä vastaus. Niin minäkin olisin kysymättä vastannut. Emmekä varmasti olleet ainoat.

Tääl on pileet, kaikki sileeks

Jos anniskelu alueella sakkasi pahemman kerran, niin muuten järjestävä taho tuntui olleen hyvin varautunut massojen hallitsemiseen. Lippujen oikeuttama sektori lavan edustalla löytyi vaivattomasti ilman suurempaa ryysimistä. Ajoituskin toimi loistavasti, keikka oli nimittäin juuri alkamassa kun löysimme sijamme kentältä.
Boom ja pau! Illan isäntä saapui lavan keskeltä aukeavasta mauttoman suuresta ovesta. Ja olihan se lava nyt ihan järkyttävän kokoinen möhkäle. Sellaista stadionrock –kaliiberia. Yleisö tuntui hullaantuvan ja jopa liikuttuvan miehen musisoinnista. Muutamat kulutetummat biisit tulivat raivoisana sing-a-longina kaikkien laulaessa mukana. Osa biiseistä ei kuitenkaan nostattanut minkäänlaista ylimääräistä resonanssia yleisön parista. Tämä ehkä osoittaa sen, että paikalla oli läjäpäin Cheekin tarinan faneja, mutta vain kourallinen hänen musiikkinsa faneja. Toisaalta onko sillä väliä? Kaikki kahden keikan 60 000 ihmistä olivat tulleet kunnioittamaan Cheekin viimeistä keikkaa läsnäolollaan. Piste.

Itse en oikein osaa arvioida keikkaa keikkana. Ennemminkin kaikki huomioni kiinnittyi lavaan, jättiscreeneihin ja muihin keikan ympärille rakennettuihin sirkushuveihin. Enhän ollut tällaista huumaa todistanut montussa sitten mulkku-Puikkosen maailmanmestaruuden vuonna 1989.

Keikan aikana muistan pohtineeni ainakin seuraavia asioita:

  • Voiko K90 mäen alastulorinteen muoviharjasten tallomisesta saada liikuntasihteeri Puikkosen vihat niskoilleen?
  • Mikä ilotulituksessa aina viehättää, vaikka periaatteessa sama juttu on jo nähty useaan otteeseen?
  • Miten työkkäri suhtautuu työttömään tuplaajaan?
  • Punk- ja hevi-keikoilla yleisön toiminta tulee jotenkin luontaisesti. Miten rap-keikoilla ollaan?
  • Oliko Puikkosen leiskautus 1989 niin huikea, millaisena sen muistan?

Paljon kysymyksiä, joihin löytyi kovin vähän vastauksia. Konsertin kuluessa uskoin kuitenkin keksineeni, että lavarakennelma oli näin valtava sen takia, että myös Kaija Koo mahtui screenille. Mulkku-Puikkosen kultahyppyyn sain myös vastauksen heti, kun world wide web suostui kisan viime kierrokset Youtubesta näyttämään. Hyppy ei ollut lähellekään niin pitkä ja hekumallinen, kuin olin muistanut. Vain 107 metriä ja kaikki perustui lopulta viimeisenä hypänneen Weissflogin sipulin leviämiseen. Höh. Oloni oli vähintäänkin huijattu.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin tämäkin

Keikka läheni loppuaan ja samaa tahtia seurueemme läheni ennalta viisaana Lahti-hallin juottopisteitä. Jos Isku-areenan 3200 henkilön purkautuminen Paasikivenkadulle pistää alueen ekosysteemin sekaisin, ei ollut pienintäkään luottoa siihen, että 30000 ihmistä ulostautuisi montusta jotenkin kivuttomasti. Viimeiset hyvästit Cheekin uralle heitimme 1,5 miljoonan euron hiihtosillalta. Sitten keskiolut, per favore.

Keikka oli tapahtumana hieno ja tarjosi paikalle saapuneille hyvää viihdettä ja tunteikkaan illan. Jos lavalla olisi esiintynyt Pearl Jam tai J.Karjalainen, olisin itsekin luultavasti herkistynyt kyyneliin. Nyt kuitenkin keskityin kliinisesti tarkkailemaan tapahtumaa ja ilmiötä. Siitähän kuitenkin suurimmaksi osaksi on kyse. Miten yksi artisti on onnistunut kehittämään niin onnistuneen henkilötarinan ja ilmiön, että joka ikisellä kansalaisella on hänestä jonkinlainen mielipide? Pohdiskelin myös mitä hyvä musiikki on. Onko se enemmän sidoksissa sävellysten taiteelliseen mahtavuuteen vai kaupalliseen potentiaaliin? Voiko tällainen hypnoottisia koukkuja ja hoettavia kertsejä hakemalla hakeva musiikki olla paskaa, jos sitä kerran ostetaan niin paljon? Vai onko paskaa musaa sittenkin se autotallissa happopäissä soitettu taidokas proge, kun ei se kiinnosta kuin kolmea ihmistä (vaikka bändissä olisi neljä jäsentä)? Vai onko kauneus kuulijan korvassa? Tästä voisi kirjoittaa jo seuraavan kirjan.

Cheekin musisoinnista ei ole pakko välittää, eikä artistista tarvitse pitää hahmona. Sitä ei kuitenkaan voi väittää, etteikö hänen päätöksestään järjestää uransa päätös juuri Lahdessa olisi säteillyt hyvää koko seutukunnalle. Ja kun Lahti saa nannaa, niin minä kumarran.
Kaikki kunnia siis Jarelle. On muuten minun oikeuteni kutsua häntä etunimeltä, sillä hän on esiintynyt vainelämäässä.

Kaj Kunnaksen legendaarista Teemu –haastattelua mukaillen: Jare, mäkin itken!