TEKSTI JA KUVAT: JANI PETTERI UHRMAN
jani.uhrman(a)lahenajat.fi


LUE MYÖS: VESIJÄRVEN YMPÄRIAJO 1/4
LUE MYÖS: VESIJÄRVEN YMPÄRIAJO 2/4
LUE MYÖS: VESIJÄRVEN YMPÄRIAJO 3/4

Vääksy-Lahti, välilasku entisessä Körrissä

En syöksynyt suorilta käsin ramppia pitkin valtatielle 24, vaan kiersin Rantakulman kautta laskeutuakseni tielle Rapalan kohdalta, juuri ennen Golf-kenttää. Matkaa Vääksystä Lahteen kertyy parisenkymmentä kilometriä. Olin luvannut itselleni tauon vielä Vesivehmaan legendaarisessa Körrissä, joka nykyään tunnustaa nimeä Route 24.
Joskus lähelle on pitkä matka, kuuluu syväluotaava filosofinen lausahdus. Körri oli vain muutaman kilometrin päässä, mutta hyvänen aika kuinka pitkältä matka tuntuikaan tahmeapyöräisellä fillarillani. Route 24 hohteli kuin unelmien Shangri-La lasketellessani PäijänVeneeltä kohti nopeusnäyttösuoraa. Rullasin pedaalia niin perkeleesti ja koitin polkaista huippunopeudet näyttöön, mutta auto ajoi ohitseni juuri mittauspisteen kohdalla ja näin jäi kummaltakin huiput kellottamatta. Pakana!

Nelostie = VT24 – Körri = Route 24

Lauantai-illan liikenne ei ollut äitynyt ruuhkaksi asti. Tyhjä oli myös Route 24:n piha, jossa rötkötti vain kaksi autoa kurvatessani mestoille. Sisään astuttuani arvelin koslien kuuluvan kahdelle siivoustoimenpiteitä suorittaneelle työntekijälle, sillä muuta väkeä ei rakennuksessa ollut. Kysyin onko paikka vielä auki ja saisinko oluen? Sain myöntävän vastauksen kumpaankin uteluuni. Olimme siis hyvin pitkälti samalla aaltopituudella kassan taakse kiiruhtaneen neidin kanssa. Suoritin hänelle maksun, ja kaikkien talouden oppien mukaisesti sain vastineeksi hyödykkeen, jota siirryn terassin puolelle siemailemaan.

Kehitys kehittyy ja maailma menee menojaan, ajattelin pyöritellessäni tuoppia kädessäni. Ennen tämäkin nelostien etappi toi elämää ja elinvoimaa Vesivehmaalle ja toimi tulonlähteenä usealle henkilölle. Aseman yhteydessä toimi motelli ja muistan pihassa sijainneen myös jonkinlaisen autoradan, jossa kakarat pääsivät maksua vastaan leikkimään pikiteiden kunkkuja. Rata on tantereessa toki vieläkin, mutta kierroksia ei ränsistyneellä baanalla ole aikapäiviin ajettu.

Uudesta mestasta on moneksi

Arvelin Route 24:n toimivan nykyisellään bensiksenä, maitokauppana, kahvilana, baarina ja ravintolana lähitienoon asukkaille sekä taukopaikkana entisen nelostien harvalle autoliikenteelle.
Pikainen Internet-stalkkaus paljasti asema kuitenkin vaihtaneen keväällä omistajaa. Yritystä ja uutta virtaa näyttäisi löytyvän. Aiemmin mainittujen toimintojen lisäksi Route 24 nimittäin pyörittää autokorjaamoa, autopesulaa, lounasta seitsemänä päivänä viikossa, leipomo-konditoriaa ja kukaties vielä mitä muutakin. Kaikkea hyvää yritykselle. Tämän visiittini perusteella asiakaskokemus oli erittäin hyvä. Pitää käydä kokeilemassa palvelua joskus toistekin, kun työntekijät joutuvat jakamaan huomionsa useammalle asiakkaalle,

Kauaa en ollut ainoa asiakas tälläkään kertaa. Terassille tuli istumaan myös toinen tuoppiintuijottaja, ja koin tämän paikan käyneen liian pieneksi kahden suuren miehen preesensille. Liian väsyneenä reviiritaisteluun hörppäsin helmet pohjalta ja poistuin rauhanomaisesti paikalta.
Vanhan pyöräilijän totuuden mukaan vain polkemalla pääsee, joten Lahteen päästäkseni oli aika hypätä taas satulaan. Takki alkoi olla oikeasti jo melkoisen tyhjä ja pää täynnä. Reilu kymppi matkaa jäljellä, voimia ei nimeksikään.

Vielä kerran tien päälle

Jaoin loppumatkan mielessäni pienemmiksi etapeiksi. Ensimmäinen Paimelan risteys, toinen Paimelan risteys, kolmas Paimelan risteys ja Kalliola. Soltista kurvaisin jo Mukkulaan ja ajelisin rantoja pitkin keskustaan, jotta saisin uuvuttavat Kivistönmäen nousut vältettyä.
Taktiikka toimikin mukavasti ja vaikka polkeminen ei tuosta keventynyt senttiäkään, sain pienempien välitavoitteiden kautta uskoa tekemiseen. Toisen Paimelan risteyksen jälkeen alkoi hiekkapäällysteinen kevyen liikenteen väylä. Pidin vielä Paimelansuoran levähdyspaikalla yhden laukunlämpimän Sinisen mittaisen paussin. Fantasioin, että tien toisen puolen levikkeellä olisi vielä herkkujaan diilaamassa samat mansikkamyyjät, jotka olivat siellä aamupäivällä kurvatessani mökiltä Lahteen. Olisin rasiallisen punaisia maan antimia totisesti ansainnut. Toiveajattelua. Kevyen liikenteen väylän hurmaa riitti Paimelan suoran verran. Sen jälkeen joutui taas selviämään parin kilsan matkan valtatien sivussa. Kolmannesta Paimelan risteyksestä lähtien pääsi lopullisesti eroon pientareesta.

Tie Rajaharjun kioskille kulkee metsikön takana, pienen pesäeron päässä valtatiestä. Ladon seinässä olevasta komean kokoisesta mainoksesta huolimatta ei kannata hamuilla kioskilta tien toiselle puolelle legendaariseen Raja-Tupaan, sillä se on hukkareissu. Nyt sen jo tiesin. Vuosi sitten samassa reissussa luin tästä lato-mainoksesta shetlanninponin kokoisilla kirjaimilla kirjoitetun markkinointiviestin: “Raja-Tupa on avattu”. Polkaisin rajiksen ovelle vain lukeakseni sieltä, että “Raja-Tupa on suljettu”. Mitä tästä opimme? Mainosmiehen kieli on kaksihaarainen, eikä sen sanomaan aina ole luottaminen.

Tuhkamäki vei tuhkatkin pesästä

Reissun viimeinen todellinen koitos, eli Tuhkamäki, alkaa Rajaharjun kioskilta. Se on melkoisen raaka nousu yksivaihteiselle ruostekasalle. Jalkani olivat jo niin nuudelia, etten edes leikitellyt ajatuksella lähteä taistelemaan tätä nousua ylös. Rullasin sen, minkä kevyesti pääsin ja nousin ratsailta tunnustaen heikkouteni. Välillä on ihan mukava luovuttaa. Ympäriajoa en kokonaisuudessaan kuitenkaan enää tässä vaiheessa luovuttaisi. Olin jo niin monesti selättänyt ajatuksen lokoisasta kotimatkasta taksilla, että nyt tämä painettaisiin tappiin vaikka pää kainalossa ja sielu veresihalla.

Tuhkamäki osoittautui juuri niin pitkäksi kuin olin sen muistanut, ja rapiat päälle. Joskus sen kuitenkin oli loputtava ja jopa minä olen oppinut sen, että mikä menee ylös, tulee sieltä myös alas. Eli ikuisuudelta tuntuneen talutuksen jälkeen pääsin laskettelemaan hyvän matkaa lähestulkoon yhtä jyrkkää alamäkeä. Siitä muutama polkaisu ja jyrkkä oikea heittäen hyvästit valtatielle 24. Suuntana Mukkula, josta matka vei hiivatehtaan kohdalla vielä kertaalleen Vesijärven rantaan.
Polkaisin Ankkurin ja sataman kautta pikkuveskulle, jossa katsoin ympyrän lopulta sulkeutuneen. Takana oli 90 kilometriä, joista 80 Vesijärveä kiertäen.

Viimeinen voitelu

Olisin halunnut mennä jo kotiin, mutta en jaksanut. Minun oli kerättävä voimia polkeakseni Karistoon ja ajattelin mennä tekemään sen Tirran ja Torven UGH-festareille, kuten alunperin olin suunnitellut. Samalla saisin kerättyä hieman sielun pääomaa gyldyyrikylvyn muodossa.

Loviisankadulla olikin jo ilta pitkällä ja meno tuntui olevan kovimmillaan. Jos ihan totta puhutaan niin olin aivan liian väsynyt myös huvielämään, kanssakäymiseen ihmisten kanssa ja jopa hienojen orkesterien esittämään  musiikkiin. Taksi ei tullut kyseeseen, koska en halunnut jättää pyörääni keskustaan. Sehän on todistettu fakta, että lysmyisinkään munamankeli ei ole turvassa niitä solmuun kenkiviltä yöllisiltä ninjoilta. Pattitilanne.

Jos kahden edellisvuoden ympäriajot olivat tuntuneet jopa liian helpolta, jätti tämä aivan toisenlaisen tuntuman perskannikkaan. En keksinyt näin toisistaan eriäville reissujen jälkeisille fiiliksille muuta selitystä kuin sen pistosuojatun renkaan. Saatana!

Lopulta henkinen väsymys voitti fyysisen, ja päätin lähteä uhmaamaan viimeistä viittä kilometriä. Möysän lievät nousut jaksoin Tonttilan hurjia laskuja odotellen. Tonttila-hima -välin tasamaa-ajo meni taluttaen. Tätä ei tosin laskettu enää viralliseksi talutukseksi, koska varsinaisen ympäriajon ympyrä oli jo sulkeutunut.

Borta bra, men hemma bäst, kuten Lyseon yläasteen ruotsinluokan seinään ripustettu mietelause opetti. Ensi kesänä uudestaan. Ja eipähän muuten puhjennu takakumi ainakaan. Siitäs saitte 🙂

LUE MYÖS: VESIJÄRVEN YMPÄRIAJO 1/4
LUE MYÖS: VESIJÄRVEN YMPÄRIAJO 2/4
LUE MYÖS: VESIJÄRVEN YMPÄRIAJO 3/4