TEKSTI JA KUVAT: JANI PETTERI UHRMAN
jani.uhrman(a)lahenajat.fi


LUE MYÖS: VESIJÄRVEN YMPÄRIAJO 1/4

Messilä – Hollola kk

Pujahdus autojen sekaan

Jos en olisi tiennyt paremmin, olisin ilahtunut päästessäni etenemään Messilästä pyörätietä pitkin kohti kirkonkylää. Tiesin kuitenkin baanan päättyyvän muutaman sadan metrin päässä Laason rinteen kohdalla, joten pidin ilonkiljahdukset visusti omana tietonani. Onneksi olen ajanut fillarilla mm. moottoritiellä Puolassa, eikä autojen sekaan sukeltaminen muodosta kovinkaan suurta henkistä kynnystä. Itseasiassa reissu tuntuu jotenkin vasta alkavan kun pääsee rullaamaan piennarta pitkin muun liikenteen seassa.

Kokemattomammille pyöräilijöille tiedoksi, että vaikka Suomi ei mikään varsinainen pyöräilykulttuuri olekaan, voi ainakin harvemmin liikennöidyillä teillä painella ihan turvallisin mielin menemään. Kyllä ne väistää.

Sivuhuomio: on muuten ihme, ettei Hollolan kirkolle pääse nykyisellään pyörätietä pitkin. Voisi kuvitella käyttöastetta löytyvän.

Matka Messilästä kirkolle on kymmenkunta kilometriä ja vain Pyhäniemeen saavuttaessa pääsee ajamaan pari sataa metriä kevyen liikenteen väylää pitkin. Väli ei tarjoa betonireisille haasteita rankkojen nousujen muodossa. Vain Pyhäniemessä viriää pientä ylämäkeä ennen kartanoa.

Pyhäniemen kartanolta on kirkolle enää kullinluikaus. Kirkonkylän kioskilla oli seuraava välitilinpäätökseni ja jotenkin jano oli pääsyt taas yllättämään hiekkapuhaltaen kitalakeani, joka alkoi olla kuiva kuin Pääministerin puhe. Vaikka tässä ajettiin vielä ympäriajon helppoja kilsoja, tuntui matkanteko yllättävän tukkoiselta jo nyt. Diagnosoin osasyyksi ostamani uuden ulkokumin, jonka rullausominaisuudet eivät tuntuneet ainakaan vauhdittavan menoa.
Kirkolle saavuttaessa järvi muuten vilahtaa oikealla.

Hetki helppoa kirkonkylällä

Vanha tuttavani Hannes oli startannut keväällä Vanhan Kunnantuvan ja Kirkonkylän kioskin yrittäjänä ja puhaltanut tuoreita tuulahduksia kirkon keskiaikaiseen miljööseen. Tai muuten en uusista tuulista tiedä, mutta komean kahvikoneen mm. kokkina ja baristana kunnostautunut Hannes oli kiskalle tuonut. Jättäydyin kuitenkin tietoisesti tietämättömäksi lattecinon ja macchiaton saloista ja valitsin mukiini viileämpää vaahtopäätä. Hieno makuelämys sekin, joskaan ei kovin neitseellinen sellainen.

Kioskilla vallitsi mukava ja lämminhenkinen tunnelma. Pari motoristia kaffella, pari kakaraa jätskillä, pari paikallista isäntää odottelemassa perheitään rannalta ja yksi satunnainen kammenpyörittäjä. Siemailin oluen ja toisenkin katsellen pynttäytyneen hääporukan valumista pikkuhiljaa kirkosta autoilleen.
Kioskin yritteliäs yrittäjä Hannes saapui toviksi pöytään istumaan saatuaan tilausbakkanaalit Vanhalla kunnantuvalla päätökseen. Ehdittiin hetken aikaa päivittämään kuulumisia ennen kuin toistakymmentä päätä käsittänyt jätskinhimoinen seurakunta saapui läheiseltä rannalta tukkimaan kioskinluukkua. Seurasi selvästi lauantai-iltapäivän ruuhkanhuippu ja koin, että minun oli parempi lähteä jatkamaan taivalta ennen kuin ajatus alkaisi painamaan miestä suorinta tietä takaisin Lahteen.
Raskas poljin ja edessä siintävä ”kuiva takakaarre” saivat minut silmänräpäyksen ajaksi jopa mietteliääksi. Pari vellingtonia kiskalla ja kymmenen kilometriä takaisin Messilän karaoke-terassille ei tuntunut huonolta vaihtoehdolta sekään. Päätin kuitenkin perinteitä kunnioittaen jatkaa matkaani.

Kannattaa muuten ehdottomasti pistäytyä kirkonkylän kiskalla erikoiskahvilla, jätskillä tai vaikka oluella. Kuuluupa siellä kuuluneen live-musaakin. Kirkon miljöö huokuu ihan omanlaistaan henkeä, eikä tarvitse edes olla Jeesuksen troopseissa nauttiakseen siitä.

 Muutaman kymmenen kilometrin mittainen takakaarre on todellakin hyvin kuiva, joten investoin kirkonkylän Salessa kahteen puolen litran tölkilliseen olutta ja 1,5 litran vissypulloon. Imaisinpa kesää sieluuni myös Kingis-puikon -muodossa.

Hollolan kk – Lahdenpohja:

Tuskanhikeä takakaarteessa

Itsensä ravitseminen on tärkeää ja jätskipuikko tuntui lopulta kovin alimitoitetulta tankkaukselta. Uskilan koulun jälkeinen ylämäki nimittäin imi mehut miehestä  taivuttaen minut ensimmäiseen reissun kahdesta talutuksesta. Hirveän pitkään taivutustyöhön ei tämän pinnanmuodon tosin tarvinnut äityä kun jo nousin ratsailta ja työntelin Monarkin aina Viitailaan vievän tien risteykseen saakka. Viime vuonna tämäkin nousu meni kevyesti polkien (ja rallatellen).
Uskilasta eteenpäin maasto kumpuilee, mutta tällä kertaa ei alamäessäkään päässyt kunnolla nauttimaan vauhdin hurmasta. Tahmaista menoa. Epäilin taas hetken takarengasta, sitten koko retkeä. Olin kuitenkin jo liian pitkällä kääntyäkseni takaisin.

Metsää, peltoa, peltoa, metsää

Myötäpäivään pyöräillessä Hammonjoen perhokalastuskeidas jää oikealle. Pari autoa oli tälläkin kertaa kalamestan parkkipaikalla, joten kaiketi siellä eväkkäiden narraajia aktiivisesti käy.
Liiallinen tauon odotteleminen ja muutenkin asioiden ajatteleminen etukäteen on haitallista pidempää matkaa polkiessa. Fillarointia helpottaa, mikäli pystyy mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ajattelemaan vain sitä hetkeä ja paikkaa, jossa kulloinkin polkee. Paikkojen käyminen useamman ympäriajon jälkeen yhä tutummaksi tietysti hieman hankaloittaa hetken eloa ja matkan spontaania kokemista. Uskon kuitenkin tavallista raskaamman rullauksen vaikuttaneen siihen, että tauot kiinnostivat tällä kertaa enemmän kuin itse matkanteko.


Kuten jo aiemmin mainitsin, ei tällä takamatkalla ole paljoakaan ihmeteltävää. Pari isompaa maatilaa, puutarha, hevostila ja hunajatila. Vielä viime vuonna tälle pätkälle osui myös jonkin sortin keijupölyhoitola, mutta ilmeisesti takamaiden tarzanit eivät ole energiahoitojen suurkuluttajia ja palveluita mainostanut kyltti oli hävinnyt tien vierestä. Voi pakana! Juuri kun olisin enkelten johdatusta eniten tarvinnut.

Tauko järven toisella laidalla

Valosen hunajatilan jälkeen tulee paikka, jossa pääsee taas näköyhteyteen järven kanssa. Siellä on maitolaituri, jossa olen tavannut tauostaa. Leikittelen ajatuksella, että tämä on Lahdesta katsottuna Vesijärven toinen laita. En tiedä pitääkö se paikkansa, mutta uskon olevani melkoisen lähellä totuutta näin ajatellessani.

Istuin maitolaiturilla ja siemailin laukkuni pohjalle unohtuneen hieman lämmenneen Karjalan sekä muutaman desin vissyä. Autoja ja moottoripyöriä ajoi ohi runsaasti. Ranta-asumuksesta pölähti tielle haalareihin sonnustautunut isäntä, joka käveli ohitseni puhuen kovaäänisesti puhelimeen. Heilautin kättäni rennosti moron merkiksi. Ukko moikkasi takaisin, kuten maalla tavataan toimia.

Olinko jo kerännyt tarpeeksi voimia seuraavaan etappiin? En. Lähdin kuitenkin matkaan, sillä toivoin todellakin ehtiväni hyvissä ajoin Torven UGH-kekkereihin, ja toisaalta Vääksyssä suoritettava muonitus (pitsa) tuntui jo kovin kiihottavalta ajatukselta.

Lahdenpohja-Kurhila:

Keppanaa ja hevostelua

Järvi hävisi taas näköpiiristä. Kokemuksia kartuttaneena veskunkiertäjänä tiesin, että ennen Vääksyä sen läsnäolon voisi aistia enää parin uimarannalle opastavan kyltin muodossa. Tämä on ehkä se kaikista kuivin etappi järveä kierrettäessä. Maaseutua ok, mutta varsinkin ruosteisella yksivaihteisella edetessä melkoista raastamista. Alamäkiä mukavasti, mutta niin on myös ylämäkiä.
Lahdenpohjan maitolaiturin ja ennen Kurhilaa sijaitsevan toisen taukolaiturin väliin jää n. 13 kilometriä, josta noin 8-9 km taivalletaan samaa Viitailaan viitoitettua tietä. Viitailan kohdalla käännytään Lammin ja Asikkalan väliä halkovalle väylälle. Toisessa suunnassa vanha nelostie, toisessa valtatie 12. Valitse oikein.
Tästä T-risteyksestä on muutaman kilometrin runtu Kurhilan laiturille ja n. seitsemän kilsaa Lahdentielle.

Matkalla mietin, että onkohan Reivilässä koskaan järjestetty reivejä.

Polkeminen tuntui edelleen tervanjuonnilta, jonka johdosta päätin koittaa taas kaljanjuontia. Istahdin maitolaiturille, sihautin sinisen ja hengittelin maalaisilmaa. Taukopaikasta katsottuna takavasemmalla sijaitsevan talon pihassa oli äänijätteestä päätellen leikkimieliset (ja arvatenkin juopotteluhenkiset) geimit käynnissä. Toisiaan seuranneet ilonkiljahdukset herättivät mielenkiintoni ja yritin kuikkia, mikä kyseisessä pihapiirissä oikein moista riemua nostatti. En kuitenkaan saanut luotua suoraa näköyhteyttä suojaisalle pihamaalle, joten nousin kannikoiltani vaihtaakseni hiema kuvakulmaa. Juuri kun sain luotua vaivihkaisen näkymän, hyökkäsi pusikosta mies hevosella ratsastaen ja jylhästi tannerta tömistäen. Hän uhmasi uljaan ratsunsa kanssa pihalle rakennettuja esteitä (kenties kuolemaakin). Loput juhlaväestä seurasi korvinkuullun innokkaasti uhkarohkean sankarinsa taistelua maan painovoimaa vastaan. Niin sanoinko jo, että tämä tapahtui keppihevosella?

Vaikka ”kepparit” ovatkin tämän kesän juttu seitsenvuotiaille, päätin keskittyä keppanaan ja vastapäisen metsän tuijottamiseen.  Pieni ja harras mallasmeditaatio, jotta saisi akut ladattua viimeiselle kympille ennen Vääksyn muonitusta.

 

LUE MYÖS: VESIJÄRVEN YMPÄRIAJO 1/4